Lauri Räikkönen suoritti lentokoneenohjaajan tutkinnon Utissa 1972 ja on siitä lähtien harrastanut lentämistä. Vuodesta 1988 lähtien hän on lentänyt kesäisin metsäpalovalvontalentoja.
VAIN YKSI MINUUTTI
Lauri Räikkönen
|
||
|
Lauri Räikkönen suoritti lentokoneenohjaajan tutkinnon Utissa 1972 ja on siitä lähtien harrastanut lentämistä. Vuodesta 1988 lähtien hän on lentänyt kesäisin metsäpalovalvontalentoja. VAIN YKSI MINUUTTILauri Räikkönen |
|
|
Koneeni on loivassa nousussa, kompassit osoittavat suuntaa 70 astetta. Kun korkeus alkaa lähestyä 3000 jalkaa, eli lähes kilometrin korkeutta, säädän sen vaakalentoon. Olen lähtenyt muutama minuutti sitten Utin kentältä nelipaikkaisella koneella ja päättänyt toteuttaa vihdoinkin jo vuosia mieltäni kiehtoneen, ehkä mielettömänkin haaveen, nähdä vielä kerran lapsuus- ja varhaisnuoruusvuosieni synnyinseudun edes taivaalta käsin. Sää on mitä ihanteellisin. Kuulakas syyskesän taivas on lähes pilvetön. Näkyvyys joka suuntaan on mitä parhain. Vaikka kone kehräsi hienosti ja mittareiden arvot ovat niin kuin pitääkin, tunnen oloni vähän rauhattomaksi. Olenko sittenkään harkinnut tarpeeksi? Kun saavun Lappeenrannan lennonjohdon alueelle, otan sinne radiolla yhteyden ja ilmoitan lentosuunnitelmani. Kerron lentäväni valtakunnan rajan suuntaisesti Joutsenon tasalle ja sieltä takaisin Uttiin. Lennonjohto kuittaa ja pyytää ottamaan huomioon valtakunnan rajaa myötäilevän rajoitusalueen rajan. Kuittaan hänet ja ohitan kentän eteläpuolelta, samalla tarkkailen kartasta etten ylitä rajoitusalueen rajaa. Maastoonhan sitä ei ollut merkitty kuten valtakunnan raja. Tarkkailen samalla rajantakaisia maisemia, etten noin 200 kilometrin tuntinopeudella vajailla tehoillakin kulkiessani lentäisi ohi paikan, mistä kuvittelen parhaiten näkeväni sen kaipaamani synnyinseudun. Olen samalla tietoinen siitä, että monet tehokkaat ilmavalvontatutkat rajan molemmin puolin pystyvät seuraamaan lentoani hyvin kaukaakin. Siinä jäävät sivulle Konnunsuon laajat alueet ja samalla onkin edessäni Kesäjärvi, jonka olen kartalta katsonut paikaksi, mistä pitäisi Kuurmanpohjan ja koko Kuurmanjokilaakson parhaiten näkyä. Yllätyn katsoessani kaakon suuntaan ja nähdessäni ensimmäiseksi valtavan suuren vesistön. Ensimmäinen ajatus on, olenko suunnistanut väärin. Alan lentää alueella suuntaa vaihdellen ja totean, että se suuri vesistöhän onkin jo Vuoksi ja suuri Ehatoksen selkä siellä Käriniemen takana, jonne edessäni oleva Kuurman vesistö laskee. Koko Kuurmanjokilaakso on edessäni kuin tarjottimella kirkkaassa takaani suuntautuvassa auringonpaisteessa. Siinähän se on: Kuurmanjärvi, jossa lapsena opin uimaankin ja ongin monet kalat kissalle. Järvi on aivan etuviistoon edessä allani. Siellä ovat Verhiön ja Savolaisen sekä, Tölkön selkä, ennen kuin kapea jokiuoma päättyy Vuokseen. Mutta jotain outoa maisemassa on vaikka laajat pellot ovatkin entisellään. En näe ainuttakaan rakennusta koko laajalla alueella, missä ennen oli kymmeniä taloja rakennuksineen. Pelloilla oli ennen myös paljon latoja. Paikannan kuitenkin peltoaukeiden keskeltä Räikkösenmäen sekä sen takana oman syntymäkotini pihapuut. Sille tunnekuohulle, minkä koen, en löydä sanoja. Tuolla olen syntynyt, siellä esi-isäni ja aikaisemmat sukupolvet ovat asuneet, kirkonkirjojen mukaan ainakin vuodesta 1709 lähtien. Jos käännän lentosuuntani tuonne, tarvitaan vain yksi minuutti kun olisin kotona. Mikä huimaava ajatus. Mutta ei, liekö se järki vai itsesuojeluvaisto, joka sanoo, ettei mitään tyhmyyksiä. Tulee mieleen syksy 1944. Olin juuri päässyt sotasairaalasta toipumislomalle, kun aselepo astui voimaan ja ehdin ennen valloittajan tuloa viettää lomastani pari päivää kotona. Sieltä lähtiessäni soudin järven yli Hosmäen puolelle, josta loin viimeisen silmäyksen yli järven. Sinne jäi synnyinkotini ja lähes 19 elämäni ensimmäistä vuotta. Otan suunnan kohti laskevaa ilta-aurinkoa, säädän radiokompassiini Utin majakan jakson, joka antaa suunnan yli kauniin sinisen Saimaan kohti kotikenttää. Tunnen oloni jotenkin raukeaksi - on miltei hyvä olla. Kun saavun illalla kotiin, huomaan vaimoni tarkkailevan hetken minua, ennen kuin hän kysyy, oliko lennolla tänään jotakin erikoista. Vastaan: "Kerron joskus myöhemmin." - Oli syksy vuonna 1982 |