LAPS OLEN KÖYHÄN, KAUNIIN KARJALAN



Hannele Koivunen


Polvenkorkuisesta saakka muistan miten mummoni Maria Räikkönen lauloi kauniilla äänellään askareissaan ja tiskatessaan ”Jo Karjalan kunnailla lehtii puu” tai ”Laps olen köyhän, kauniin Karjalan”.

Lapselle puhe Karjalasta oli taruihin verrattava kertomus kaukaisesta epätodellisesta satumaasta. Vasta paljon myöhemmin saatoin ymmärtää, miten lähellä sota ja Karjalan menetys silloin viisikymmentäluvulla todella olivat.

Mummon kertomuksista minulle hahmottui kuva Karjalasta, vihreästä Kuurman laaksosta. Siellä tuntui aina olevan kesä. Siellä mansikat olivat suuria ja makeita ja aurinko paistoi. Mummoni kertomuksista ei kuitenkaan haikeudesta huolimatta välittynyt katkeruutta. Hän oli älykäs ja viisas karjalaisnainen, joka osasi nähdä myös maailmanhistorian isot kuviot syy- ja seuraussuhteineen.

Kuurmanpohjan kylä on aina sijainnut lähellä idän ja lännen rajaa. Se kohtalona on maailmanhistoriassa ollut muiden rauhattomien rajaseutujen tapaan tuhon ja jälleenrakennuksen vuorottelu. Vuosisata toisensa jälkeen Kuurmanpohjan kylä on hävitetty ja poltettu mennen tullen. Ihmiset ovat aikoinaan paenneet vainolaista piiloihinsa metsän uumeniin ja vihollisen mentyä taas palanneet viljelemään vihreää laaksoaan ja rakentamaan uusia asumuksia.

Ihmisen elämä on jatkuvaa identiteettityötä, minuuden rakentamista. Tämä identiteettityö tehdään kertomusten avulla. Lapsena ja nuorena en kokenut kuuluvani tai kiinnittyväni minnekään. Tunsin itseni aina muukalaiseksi, ulkopuoliseksi. Parikymmenvuotiaana luin dosentti Henri Bromsin artikkelin Mihin katosi meistä itäinen ihminen? Silloin oivalsin syvästi oman olemukseni itäisen puolen ja karjalaiset juureni, jotka minulla on kuurmanpohjalaisen äitini että antrealaisen isäni kautta.

Oman identiteettini olen sittemmin ihan tietoisesti rakentanut karjalaisuuteni pohjalta lähinnä mummoni kertomusten avulla. Kun minulta on kysytty, mistä olen kotoisin, olen vastannut, että jos olen jostakin kotoisin, niin olen kotoisin Karjalasta. Maailmassa ei ole monta seutua, joissa tällä itäisen ja läntisen kulttuuripiirin kohtaamisella olisi yhtä pitkät, vuosituhantiset perinteet. Kun paikannan juureni tähän rajan halkaisemaan Kuurmanpohjan kylään, koen suureksi rikkaudeksi sen, että pystyn ymmärtämään sekä itäisen että läntisen kulttuurin sisältöjä ja kieltä. Löydän itsestäni nämä kummatkin ulottuvuudet.

Täyttäessäni neljäkymmentä vuotta olin muuttanut elämässäni yhteensä kuusitoista kertaa. Minun sukupolveni ihmiset ja meidän lapsemme lienemme jo jälkimoderneja nomadeja, vaeltavia paimentolaisia, jotka kiinnittyvät symboleihin tai kertomuksiin pikemminkin kuin maahan tai paikkoihin. Mutta kertomuksetkin ovat puolestaan lähtöisin jostakin, jonkun paikan hengestä ja kulttuurista. Ihmisen identiteetti rakennetaan kertomuksilla. Myös kertomukset voivat olla kotiseutu.

Tätä kirjaa on kirjoitettu samaan aikaan, kun maailma on seurannut lähes miljoonan albaanin pakoa Kosovosta. Maailman pakolaisten ja siirtolaisten lukumäärä kasvaa koko ajan. On suuri ihme, miten väkiluvultaan pieni ja köyhä Suomi saattoi aikanaan hoitaa siirtolaiskysymyksen hyvin, vaikka siirtolaisväki joutuikin kohtamaan myös kulttuurieroista tai maan pakkoluovutuksesta johtuvia asenteellisia ongelmia.

Tämän kirjan toimitustyö on ollut antoisaa. Kuurmanpohjan kylä on tullut näiden muisteloiden kautta hyvin eläväksi ja mummoni kertomusten tapahtumat ja paikat ovat tulleet konkreettisiksi. Näiden muistojen kautta kylän ilot ja surut, arki ja juhla välittyvät myös uusille sukupolville. Minua on hämmästyttänyt Kuurmanpohjan kylässä vallinnut edistyksellinen henki. Kylähän oli aikanaan Jääsken toiseksi suurin kylä. Kuurmanpohja sijaitsi Viipuri – Imatra valtatien varrella, joten kylästä oli hyvät yhteydet ulkomaailmaan ja mahdollisuus saada tietoja maailman tapahtumista. Uudet keksinnöt ja toimintatavat tulivat Kuurmanpohjaan hämmästyttävän nopeasti.

Minulla on ollut tilaisuus käydä äitini ja isäni kotipaikoilla. Mieheni veisti mukaani puisen veitsen, jotta voisin kaivaa sillä kasveja. Salakkakosken keskeltä onnistuin kaivamaan mukaani kurjenmiekan ja sain myös muita kasveja jotka nyt viihtyvät ja kukoistavat korsolaisen omakotitalon pihalla. Samoin sain tuoduksi mansikoita, joiden myötä saatoin vakuuttua siitä, että Karjalassa mansikat todella olivat makeampia. Kuurmanpohjassa käydessämme oli lämmin kesäpäivä ja kävimme tätini Suoma-Liisa Koiviston ja enoni Lauri Räikkösen kanssa iloisesti hullutellen uimassa Skytän rannassa. Tätini opastuksen mukaan löysin Räikkösen talon sydänmuurin paikan ja sieltä kaivoin esiin lieden tiilien palasia, jotka ovat nyt kotini uunin syvennyksessä osana kotiliettäni.

Kun jatkan matkaani maailmankansalaisena voin kuljettaa Karjalaa mukanani näiden liedenpalasten myötä.