MUUTAMIA MUISTOJA SAHALTA



Irja Sarelius o.s. Laitinen


Kuurmanpohjan Saha Oy:n perustivat maanviljelijät Juho Patjas ja Jussi Laitinen vuonna 1926. Saha sijaitsi kutakuinkin keskellä kylää. Alue rajoittui yhdeltä. sivulta kylän läpi kulkevaan maantiehen, loivaan pitkään mäkeen, jota nimitettiin Papelonmäeksi. Toisena rajana oli Piepposen pihapiiri ja loput rajoittuivat sarkapeltoihin, jotka kuuluivat eri taloille. Lisämaata oli vuokrattu Hanskilta (Kangasharju) ja Salakalta (Hiekkaharju). Saharakennuksen lisäksi alueella oli muuntaja, sauna ja rakennus, jossa oli sahan konttori sekä huoneen ja keittiön asunto.

Jussi Laitinen on isäni ja hän muutti kirkolta Kuurmanpohjaan vuonna 1925 kotivävyksi äitini Idan (os. Akkanen) kotitaloon. Olen syntynyt sahan perustamisvuonna ja yksitoistavuotiaasta lähtien vietin Kuurmanpohjassa enää vain koulujen loma-ajat. Sahan toiminta päättyi talvisotaan, joten henkilökohtaiset muistoni tästä toiminnasta ovat vähäiset muistikuvani liittyvät lähinnä tuoksuihin ja muutamiin sahan piirissä toimineisiin henkilöihin.

Sahan piha-alue täyttyi syksyllä tukkikasoista, jotka talven aikana muuttuivat erilaisiksi sahatuotteiksi. Maantielle asti levisi vastakaadetun puun ja tuoreen sahajauhon tuoksu. Kesäaikana ei suoritettu sahausta, mutta auringon kuumentamat lautatapulit levittivät omaa hyvää tuoksuaan ympäristöön. Henkilömuistoissa on ensi sijalla Ilmari Juvonen, joka tuli Viipurista sahalle autonkuljettajaksi, ajamaan sahan omistamaa Fargo -merkkistä kuorma-autoa. Ilmari oli urheilija, ennen kaikkea uimari ja uimahyppääjä. Hän antoi kirkolla näytöksiä hyppäämällä Vuoksen yli kulkevan kaarisillan korkeimmalta kohdalta Vuokseen. Jouduin joskus kulkemaan Fargon kyydissä kirkolle maanantaiaamuna aikaisin. Minun oli kuitenkin jäätävä kyydistä jo Punamäellä, sillä autossa oli myös apumies ja koppi oli laillisesti vain kahdelle Siitä vain juoksujalkaa hautausmaan läpi Sillanpäähän, jossa minulla oli koulu-kortteeri tätieni luona. Saman tien matka jatkui Jääsken asemalle ja junalla Imatralle.

Ilmari meni naimisiin viipurilaisen Ellen Leipzigin kanssa vuonna1935. Nuoripari asettui asumaan sahan alueella olevaan huoneen ja keittiön asuntoon. Keittiö toimi myös sahan väen ruokailutilana ja Ellen piti siellä kanttiinia keittämällä kahvia ja paistamalla munkkeja, joita ruokailijat saivat ostaa. Ellen oli varsin eksoottinen henkilö tässä maalaisympäristössä. Hänen isänsä oli saksalainen ja äitinsä venäläinen, koulunsa hän oli käynyt ruotsin kielellä ja suomea hän puhui vain Viipurin murteella. Neljän kielen taitaminen ei ollut Viipurissa harvinaista. Kävin mielelläni kylässä Juvosilla. Heillä oli suurena houkuttimena gramofoni, jota sain soittaa, jos autoin Elleniä pölyjen pyyhkimisessä. Siinä puuhassa suurimman vaivan aiheuttivat Ilmarin lukuisat palkinnot, jotka olivat kaikki esillä. Musiikiksi olisin aina halunnut Säkkijärven polkan, mutta Ellen ohjasi minua hienovaraisesti paremman" musiikin piiriin. Juvosien kanssa säilyi yhteys aina heidän kuolemaansa asti.

Hyvin muistan myös työnjohtaja Anton Virolaisen. Virolaiset asuivat Räikkösenmäellä. Siellä en juurikaan käynyt, mutta heillä oli minun ikäiseni tytär Maila. Olimme samalla luokalla ja Maila tuli joskus koulusta sahalle tapaamaan isäänsä. Silloin leikimme yhdessä joko sahalla tai meillä kotona. Isä Anton suhtautui aina ymmärtäväisen leikkimielisesti touhuihimme. Mailan kanssa on yhteydenpito säilynyt näihin päiviin. Hän on nykyisin Maila Vepsäläinen Heinolassa.

Kolmas muistissani säilynyt henkilö on miilu-Paavo. Muuta nimeä en hänelle tiedä. Sahan läheisellä pellolla poltettiin miiluja yhtenä tai kahtena kesänä. Miilut rakennettiin vajaakanttisista rimoista ja niitä oli useampia, kaksi tai kolme, kerrallaan. Niiden läheisyydessä oli pieni maja, jossa miilu-Paavo asui. Hänhän joutui valvomaan miiluja yötä päivää. Miilutkin levittivät ympäristöön oman erikoisen tuoksunsa. Siitä, mihin hiilet sitten markkinoitiin, ei minulla ole tietoa.

Sahan yhteyteen liittyy pari hupaisaa eläinmuistokin. Puutavara keräsi ympärilleen kaikenlaisia hyönteisiä. Erikoisesti kaksi lajia pelotti meitä lapsia. Toinen oli sarvijaakko, jonka pitkät tuntosarvet tuntuivat hirvittäviltä. Toinen oli tukkimiehentäi, joka taas tarrasi jaloillaan ihoon niin, että tuntui pieni nipistys. Molemmat olivat vaarattomia olentoja, mutta kehittelimme mielessämme niistä oikeita petoja, joiden takia oli ihan pakko joskus juosta kovaa sahan ohi.

Varsinaista sahaustoimintaa harjoitettiin vain talvikaudella, mutta kesäisin niputettiin rimoja. Rimat asetettiin nippuihin niin, että toinen pää oli tasainen ja toisesta päästä nippu oli sellainen, minkä pituisia nippuja siinä sattui olemaan. Nippu kiinnitettiin muutamasta kohdasta lujasti rautalangalla eli vanungilla. Ulkomaankauppaakin käytiin ja asiamiehenä toimi E. Henttu Viipurista. Sahan toiminta jäi varsin lyhyeksi, vain kolmetoista vuotta, enkä osaa sen merkitystä arvioida. Käsittääkseni kaikki työt kuitenkin tehtiin paikallisin voimin , joten joillekin lienee palkkapussikin sieltä tullut.