LOKKARILA



Lauri Räikkönen


Jääsken Kuurmanpohjan koulupiiriin kuulunut Lokkarilan kylä lienee ollut aina eräänlainen Kuurmanpohjan sivukylä, sillä jo 1700-luvun kirkonkirjoissa puhutaan Kuurmanpohjan Lokkarilasta.

Kylän korkeinta kohtaa, jossa oli lähekkäin kolmen talon rakennusryhmä ja josta pellot laskeutuivat joka suuntaan, kutsuttiin Räikkösenmäeksi. Myöskin Kuurmanrannalta Einolan ja Paapan" kautta Kuurmanpohjaan johtava tie kulki tämän mäen korkeimman kohdan yli. Kylän talot sijaitsivat tien molemmin puolin.

Tavallisessa kansankielessä kuultiin harvemmin sanaa Lokkarila. Sen sijaan noin kymmenen talon muodostamaa kyläyhteisöä kutsuttiin vain Räikkösenmäeksi.

Kylä sijaitsi tavallaan eräänlaisessa vesistöjen rajaamassa niemessä rajoittuen eteläsivulla virtaavaan Hiirenjokeen, joka yhtyi niemen kärjessä lännen suunnasta virtaavaan Kuurmanjokeen ja sieltä edelleen kaartaen kohti kylän pohjoispuolella sijaitsevaa Kuurmanjärveä. Järven toisella puolella sijaitsivat samaan koulupiiriin kuuluvan Kärättilän kylän talot.

Kaikissa yhdistys- ja seuratoiminnoissa sekä erilaisissa harrastuksissa kuuluttiin koulupiirin alueella toimiviin järjestöihin. Erään poikkeuksen teki kylässä toiminut pyhäkoulu, jota pidettiin säännöllisesti joka sunnuntai oman kylän opettajien toimesta ja johon kaikkien kylän alle rippikouluikäisten lasten oli aina ehdottomasti osallistuttava. Vasta sitten olivat luvassa muut harrastukset.

Koska elettiin luontaistalouden aikaa, oli taloissa karjaa ja lehmät kävivät aina talvisotaan asti kesäisin usein yhteisillä metsälaitumilla, mistä niitä sitten ajettiin yöksi pihapiiriin lypsylle. Karjojen kuljettaminen ja paimentaminen olikin sitten lasten tehtäviä heti kun "kynnelle kykenivät.

Syksyisin puintityöt loivat yhteistoimintaa talojen kesken. Puimakoneitahan ei vielä ollut läheskään joka talossa, vaan yhteiset tai muuten kiertävät koneet siirtyivät talosta toiseen, samoin puintiväki, jossa jokaisella oli oma tehtävänsä puintiporukassa.

Runsaskalainen Kuurman vesistö toi oman rikkautensa jokapäiväiseen elämään, puhumattakaan sen luomista upeista maisemista. Toinen vesistön kylälle tuoma rikkaus olivat Hiirenjoessa olevat kosket. Erikoisesti viimeinen eli Salakkakoski oli meille lapsena mieluinen kohde onkimiseen sekä uimiseen. Kosken alapäässä oleva tasainen aho kokosi helluntaisin perinteisesti väkeä pitkistäkin matkoista aholle karkeloimaan Lummin Jussin istuessa mäen rinteessä hanuri sylissään tahtia antamassa.

Ennen Patjaan - Laitisen sahan valmistumista Lemmetynmäelle keväiset tukinuitot Hiirenjokea pitkin Kuurmalle ja edelleen kohti Vuoksea toivat vaihtelevaa piristystä kylän elämään tukkilaisten majoittuessa viikoksi - pariksi kylän taloihin. Lisäväriä tukinuittoon toi se, että tukit piti hinata Kuurman yläpäästä toiseen lautoissa, etteivät ne olisi ajautuneet rannoille. Omat vaaransahan siinäkin hommassa oli. Muistan kun kerran meillä kortteeria pitänyt tukkilainen tuli kesken päivän likomärkänä pois järveltä. Hän oli pudonnut tukilta järveen. Siellä tuvan suuren uunin päällä meni se loppupäivä ja taisi mennä osa yötäkin vaatteita kuivatellessa.

Vähän yli vuoden kestänyt Moskovan välirauha oli ehtinyt tuoda kylään uutta ilmettä, kun valloittaja oli alkanut keskittää Räikkösenmäelle kolhoosia siirtämällä sinne Lemmetynmäeltä kaksi asuinrakennustakin. Kun kylä kesällä 1941 vallattiin takaisin, näihin siirrettyihin rakennuksiin ja yhteen navettaan perustettiin noin kolmeksi kuukaudeksi sotavankileiri, mikä toi jälleen erään kauden kylän historiaan. Sotavangit kävivät leiriltä käsin hyvin laajalla alueella sadonkorjuutöissä, olihan väliaikainen omistaja ehtinyt kylvää keväällä pelloille pääasiassa kauraa ja perunaa.

Kyläläiset pääsivät muuttamaan takaisin koteihinsa jo syys- lokakuussa 1941. Elettiin se syksy siinä sotavankileirin kanssa sitten rauhallista yhteiseloa. Kaikkihan eivät toki voineet palata entisiin koteihinsa, koska mäen korkeimmalla kohdalla olleet kolme taloa olivat kesän taistelujen seurauksena palaneet. Kaikki muut talot olivat perusteellisen siivouksen jälkeen taas kotejamme. Vain sen tunteen kokenut voi tietää sen. Saatiin asua ja elää ne kolme sotavuotta näitä kotejamme entiseen tapaan, kunnes tuli se toinen lähtö syksyllä 1944. Lopullisesti, niin luultiin.

Tuli vielä nuoremmille sieltä lähteneille tilaisuus Neuvostoliiton hajottua ja vapaampien tuulien alkaessa puhaltaa päästä käymään rakkailla synnyinseuduilla ja saada kokea jälleennäkemisen ilo ja tuska, jopa vihakin. Miksi näin, kaikki entiset kodit revittyinä maan tasalle. Kaunis luonto oli kuitenkin lähes koskematon. Tätäkään jälleennäkemisen tunnetta ei enää saaneet kokea sieltä lähteneet vanhemmat ikäpolvet, sillä he lepäsivät jo uusien kotiseutujensa kalmistoissa.

Mutta mikä tärkeintä, edelleenkin vapaan itsenäisen isänmaan mullassa.