MUISTOJA SYNTYMÄKODISTANI



Paavo Ikävalko


Syntymäkotini oli Kuurmanpohjan koulupiiriin kuuluvassa Lokkarilan kylässä mäellä, jossa talot olivat kylätien molemmilla puolilla, rakennukset hyvin lähellä toisiaan. Paikan nimi oli Räikkösenmäki. Isoisäni Matti Paavonpoika Ikävalko ja isoäitini Anna Pietarintytär, os. Monto oli vihitty vuonna 1883. Papan sukujuuret olivat Näträmälän kylässä ja mummon Kuurmanpohjassa. Heille syntyi yhdeksän lasta: kuusi 1800-luvulla ja kolme 1900-luvulla. Pojista yksi kuoli yksivuotiaana ja tytöistä yksi seitsemäntoistavuotiaana.

Vanhimmat tyttäret avioituivat Kuurmanpohjan kylään: Katri Erik Vederhornin kanssa ja Helena Juho Patjaksen kanssa. Mummon kuoltua vuonna 1917 perunkirjoituksissa luettiin testamentti, jossa pappa ja mummo lupasivat talon minun isälleni Matille ja sedälleni Tuomakselle. Varsinaisen isännyyden he saivat vuonna 1923, jolloin pappa myi talon irtaimistoineen välikauppakirjalla ylöspitoa vastaan. Ylöspitoon kuului oma huone ja käyttöön hevonen ajopeleineen. Tyttärille oli testamentissa luvattu lehmä ja lammas sekä 500 markkaa rahaa, sitten kun he avioituisivat ja lähtisivät talosta. Viimeinen tytär avioitui vuonna 1932.

Isä solmi avioliiton Penttilän kylästä kotoisin olleen äitini Iidan, os. Salakka, kanssa vuonna 1913. Meidän lapsien syntymäajat olivat: Anna 1920, Yrjö 1925, Paavo 1927, Erkki 1929, Reino 1931 ja Liisa 1935. Setäni Tuomas solmi avioliiton vuonna 1920 Paapan kylästä kotoisin olleen Selman, os. Pellinen, kanssa. Heille syntyi kaksi lasta: Pentti vuonna 1925 ja Eila vuonna 1934. Talossa elettiin yhteistaloudessa, molemmat perheet söivät samassa ruokapöydässä.

Talo oli hirsirakenteinen, kuisti oli tien puolella, siitä mentiin porstuaan ja läpi talon johtavaan käytävään. Toinen sisäänkäynti oli järven puolella. Käytävän toisella puolella oli ruuansäilytyshuone ja kaksi kamaria ja toisella puolella iso tupa, kamari ja vaatehuone, jota sanottiin tampuriksi. Tupa oli keskeinen paikka, siinä oli iso leivinuuni ja avohella eli liitta. Leipomisen ja ruuanlaiton ohella kaikki käsityötoiminta, mattojen kutomiset ja villankehruut tapahtuivat tuvassa. Maitoa separoitiin kermaksi ja kirnuttiin voiksi. Kirnuamista tehtiin useamman kerran viikossa. Kirnun veivaaminen oli hyvin usein meidän kouluikäisten poikien tehtävä ja otimme joskus kellolla aikaa, kuka meistä sai nopeimmin voita syntymään. Talvella miehet tekivät tuvassa sellaisia töitä, joita ei ulkona voinut tehdä, kuten hevosten valjaiden korjauksia ja sahan viilauksia.

Isä harrasti kevätkalastusta Kuurmasta, kun rannat vapautuivat jäistä ja hauki alkoi kutea. Pyydyksenä olivat rysät, joita talvisin kävi kutomassa Hilja Bryggare Pajarin kylästä. Isä teki itse vanteet. Kun järven jää oli keskellä tuulen mukana kulkevana lauttana, se murskasi joskus isän rysät. Sanonta kuului, että millä puolella järveä isolautta juuttui rantaan ja suli paikalleen, siellä jäi tyttöjä vanhoiksi piioiksi.

Nahkasaappaita ja jalkineita kutsuttiin tekemään suutari Tujula Joutsenosta. Tarveaineet olivat talossa valmiina. Syysteurastusten jälkeen vietiin vuodat nahkurille ja ylimääräiset myytiin. Vuotien ostajat kiertelivät kylillä. Talvella huopikas oli paras jalkine paitsi aivan vesinuoskakeleillä. Meillä lapsilla oli kesäisin kaupasta ostetut puolikengät tai kumitossut pyhäkäyttöön. Paljon liikuttiin avojaloin, mistä oli seurauksena nilkkojen ahavoituminen ja halkeilu. Sitä sanottiin variksensaappaiksi ja sen hoitona oli sian ihra.

Vaatepuoli hoitui paljolti rautajalkaisella Singer -ompelukoneella. Naiset tekivät flanelliset alusasut ja paljon muuta. Kun miehille tarvittiin talveksi kunnon päällyshousut, silloin ostettiin pinkka mustaa sarkaa ja kutsuttiin paikalle räätäli Arminen Salo-Issakasta. Hän mittaili ja leikkeli ja lähti kotiinsa ompelemaan. Kerran piti käydä sovittamassa ja aikanaan housut olivat valmiit. Kulkukauppias kävi myymässä kaikenlaista pientä tarviketta. Myös saviruukkuja ja potteja käytiin myymässä kotona. Niille oli paljon käyttöä, kun ruokaa valmistettiin uuneissa.

Taloudessa käytettävä vesi tuotiin isolla puisella saavilla porstuan nurkkaan sellaisella kantolaitteella, jota nimitettiin korennoksi, ja talvella vesikelkalla. Kaivo oli puutarhan takana saunan luona. Saunan yhteydessä oli muuripadalla varustettu pyykkitupa. Pyykki pestiin sitä varten valmistetuissa soikeissa puuastioissa, joissa oli sopivan korkeat jalat. Näiden soikkojen nimi oli lahankka. Pesuaineena käytettiin omatekoista saippuaa.

Navetan alaosa oli muurattu luonnonkivistä ja yläosa sementtitiilistä. Sinne sopi toistakymmentä lehmää. Lampaiden ja muun pienkarjan suoja oli hirsirakenteinen samoin kuin viiden hevosen talli. Näiden päälle oli rakennettu sen ajan tyylin mukainen taitekattoinen rehutila, vintti, jonne oli ajosilta. Osa katoksesta oli tolppien varassa ilman seiniä ja sitä sanottiin kujamaaksi. Kujamaan viereisen rakennuksen sitä osaa, jossa hevosajoneuvoja säilytettiin, sanottiin kärrikuuriksi. Kaivosta navetalle tehtiin 1930-luvun alkupuolella vesijohto mäntytukeista. Tukkeihin porattiin reiät ja ne liitettiin toisiinsa sekä upotettiin ja peitettiin maahan kaivettuun ojaan. Navetassa oli käsikäyttöinen puusta valmistettu pumppu. Pumppaus toimi hyvin eikä veden kantamista ja vesikelkkaa enää tarvittu.

Tilukset jakautuivat niin, että kotipellot laskeutuivat piha-alueelta järveen ja jokeen. Toinen maa-alue alkoi kilometrin päästä ja kylätie jakoi sen kahtia. Toiselle puolelle jäi hakapelto ja toiselta puolelta alkoi metsäalue, joka jatkui kapeana vyöhykkeenä Kivisuon peltoon Kemppilänjärven metsien rajalla. Kolmas viiden hehtaarin pelto oli Penttilän kylän puolella ja sitä sanottiin Salakansuoksi. Joutsenon Leppälän kylässä oli sammalsuopalsta, josta nostettiin turvetta karjan kuivikkeeksi.

Hyvän työhevosen kasvatus oli miehille tärkeää. Viipurin maatalousnäyttelyssä palkittiin tamma Heimo ensimmäisellä palkinnolla 1930-luvun alussa. Vuonna 1936 Enson maatalousnäyttelyssä palkittiin kolme kantakirjatammaa jälkeläisryhmänä ja siellä myös emä Heimo myytiin hevossiittolaan Ypäjälle. Tilalla pidettiin aina kolmea aikuista hevosta ja varsoja kasvamassa. Hevosilla oli oma laidunhaka metsäalueen alkupäässä. Myös lampailla oli oma haka. Lehmillä oli laitumena koko metsäalue ja niillä piti olla kellot kaulassa löytymistä varten, kun ne haettiin illalla kotiin lypsylle tarhaksi kutsuttuun aitaukseen. Aamulypsyn jälkeen karja ajettiin päiväksi metsään. Ajo oli meidän kouluikäisten poikien vastuulla, aiemmin, meidän ollessamme vielä pieniä, tätä työtä hoiti palkattu paimenpoika. Meidän piti myös hoitaa hoteleminen eli kärpästen huiskiminen pois oksilla lypsyaikana. Heinänkorjuun jälkeen lypsylehmiä laidunnettiin pelloilla. Maito oli suurin tulolähde pitkälti omavaraisessa taloudessa. Maito jäähdytettiin vesisaaveissa ennen meijeriin vientiä. Vesisaaveihin laitettiin jäämurikoita, joita oli talvella nostettu keskeltä järveä ja varastoitu pihan reunalle purun alle.

Kolmen aitan rivissä oli yksi varastoaitta, jossa säilytettiin suolalihatiinua, puuastioita, kangaspuita ynnä muuta. Kaksi aittaa oli vaateaittoina ja niissä oli myös sängyt. Aitoissa nukuttiin koko kesä aina pitkälle syksyyn saakka.

Kesällä meidän piti auttaa vanhempia erilaisissa askareissa ja huolehtia pienemmistä, mutta kesään kuului muutakin: kuurupiiloa, pallopelejä ja kaikenlaisia urheilulajeja naapurien lasten kanssa. Kävimme onkimassa joen varsilla. Sillan luona oli leveämpi ja syvempi kohta, missä kävimme uimassa, samoin kuin hiekkaisessa niemessä, missä joki laski Kuurmaan. Salakkakosken rannalla oli ruohikkoinen tasanne, jonne nuoriso kokoontui helluntaina leikkimään piirileikkejä. Kun Kuurmanpohjaan tehtiin tanssilava, piirileikit unohtuivat.

Meillä käytettiin heinän ja viljan niiton aikana myös vierasta työvoimaa. Heiniä kuivattiin pöyhimällä maassa ja käytettiin tuurikasta, jossa oli kolmella sivulla kiinteät teräväpäiset tapit neljällä eri korkeudella. Heinäseipäät tulivat käyttöön myöhemmin. Ruis niitettiin sirpillä ja laitettiin kuhilaille. Kuhilaassa oli 18 lyhdettä, joista 16 oli pystyssä tähkät ylöspäin ja kaksi lyhdettä oli hattuna. Vehnä, ohra ja kaura niitettiin heinänniittokoneella, jossa oli lisälaite lyhteiden tekoa varten. Vehnän lyhteistä tehtiin kymmenikköjä: kahdeksan lyhdettä pystyyn ja kaksi hatuksi. Ohrasta ja kaurasta tehtiin viisikkoja: neljä lyhdettä pystyyn ja yksi hatuksi. Muistan, kuinka me pojatkin saimme opetella varstalla rukiin puimista riihessä, se taisi olla vuosi 1935. Se oli varmaan viimeinen riihipuinti meidän talossamme. Riihipuinnista sai kyllä suoria olkia vuodepatjoihin, mutta se vaati paljon työtä ja työntekijöitä. Puimakoneita pyöritettiin sähköllä.

Meidän lähinaapureitamme olivat Juho Hatakan talo, Juho Puhakan talo, jossa asui Anton Virolaisen perhe, meidän papan veljen Tuomas Ikävalkon talo ja Matti Räikkösen talo. Kun minä aloitin koulun vuonna 1934, oli kouluun lähtijöitä Virolaiselta, Räikköseltä ja Keskiseltä, joka oli kauimpana. Sunnuntaisin oli pyhäkoulu, jota pitivät Selma Ikävalko, Mari Räikkönen ja Olga Virolainen.

Pappa kuoli heinäkuussa vuonna 1936. Siihen aikaan vainajia pidettiin kotona hautajaisiin saakka. Vieraat kutsuttiin ensiksi kotiin ja sieltä kuljettiin yhdessä saattojoukkona hautausmaalle. Papan saattojoukossa oli 60 hevosajoneuvoa ja yksi auto, Monnon auto. Hautauksen jälkeen ajettiin vanhan tavan mukaan kovalla vauhdilla takaisin hautajaistaloon. Kestitystä oli monta tuntia.

Setä ja Selma-täti myivät toisen puolen tilasta vuonna 1936 isälle ja äidille. Viikko sen jälkeen Erkki-veljeni kuoli seitsenvuotiaana metsästysaseen vahingonlaukaukseen. Hän oli juuri aloittanut koulunsa. Sedän perhe muutti kirkonkylään ja meille palkattiin vakituisesti nais- ja miestyöntekijä. Talo remontoitiin vuonna 1938 ulkoa ja sisältä. Kun sota alkoi vuonna 1939, minulta jäi viimeinen kansakoululuokka kesken. Talvella 1940, kun äidit ja lapset määrättiin evakkoon, meiltä jäivät kotiin isä, Yrjö ja Anna sekä naistyöntekijämme.

Evakkomatka alkoi junalla härkävaunussa. Samassa vaunussa olivat mukana meidän kylästämme Räikkösen Mari ja lapset. Menimme Jääskestä Simpeleen Elisenvaaran kautta Jyväskylään ja sieltä Länsi-Suomeen Köyliöön, mistä siirryimme rauhan teon jälkeen Säkylään. Säkylässä kävimme koulua evakkoluokassa opettajanamme Jääsken Lottolan kylän opettaja Suutari.

Kun uusi raja oli selvillä, isä ja Yrjö muuttivat tavaroita Näträmälän Ahopeltoon. Pienkarja ja lampaat oli teurastettu. Anna kertoi, että kun hänen piti lähteä apulaisen kanssa viemään kolmentoista lehmän lypsykarjaa Joutsenon Jänhiälään, missä niitä lastattiin junaan, niin kyläteillä Kuurmanpohjasta Joutsenoon päin oli niin kova liikenne ajoneuvoja ja lumessa kahlaavaa karjaa, että heiltä hävisi kymmenen lehmää. Illan pimetessä he pyrkivät johonkin taloon yöksi talutushihnassa vain kolme lehmää ja niinpä siinä vähän itkettiin.

Aikoinaan asiat sitten selvisivät. Isä jätti itselle yhden hevosen ja yhden lehmän ja myi kaikki muut pois. Hän osti Imatran Mellonkylästä omakotitalon ja suurensi ulkorakennusta lehmälle ja hevoselle sopivaksi. Isä kutsui meidät Säkylästä ja niin koko perhe oli taas koossa. Imatralla asuttaessa Anna meni avioon Arvo Raution kanssa. Arvo oli Kuurmanpohjan poikia. Miehet olivat yhdessä linnoitustöissä ja siellä oli mukana myös meidän Yrjö.

Sodan alettua vuonna 1941 piti Imatralta lähteä evakkoon. Olimme muutaman viikon Ruokolahdelta Puumalaan päin ja palasimme takaisin, kun Enso oli palanut ja venäläiset lähteneet.

Syksyllä pääsimme Kuurmanpohjaan ja kotimäelle. Meiltä olivat siellä palaneet muut rakennukset paitsi sauna ja vilja-aitta. Hatakalta oli palanut asuinrakennus ja Puhakalta kaikki rakennukset. Sinne oli siirretty hirsirakennuksia ja niissä oli sotavankileiri. Yrjö oli siellä mukana vartiomiehistössä. Kun vankileiri oli muuttanut pois ja miinakentät purettu, alkoivat entiset asukkaat palailla koteihinsa.

Kesällä 1942 muutimme taloon, joka oli ollut vankien käytössä. Isä halusi rakentaa palaneen talon tilalle uuden, vaikka sota jatkui. Viranomaiset olivat asialle hyvin myönteisiä. Jo talvella isä ja Yrjö olivat kaataneet rakennuspuita, joita sahuri Karjalainen sahasi järven toisella puolella. Isä myi Imatran talon ja osti toisen hevosen ja pari lehmää, joille rakennettiin väliaikaistilat: talli, rehutilat ja navetta. Taloa varten hankittiin piirustukset ja rakentamaan tuli Matti Siira Salo-Issakasta poikansa kanssa. Kesällä 1943 tehtiin pitkiä työpäiviä. Alkutalvella ostettu hevonen tallasi miinaan laitumella ja se oli lopetettava. Siltä jäi pieni varsa. Oli hankittava uusi hevonen, kun maataloustyökoneet olivat kahden hevosen vedettäviä. Talo valmistui syksyyn mennessä. Yrjö lähti armeijaan ja Reino ja Liisa kävivät koulua. Kevättalvella 1944 meille tuli töihin Viron pakolaisia Narvan kaupungista.

Evakuointimääräys tuli vuonna 1944 kuitenkin aika yllättäen. Kahden päivän päästä olimme tien päällä. Kaksi hevosta oli rattaiden edessä ja kaksi nuorta hevosta rinnalla, lehmät perässä. Suuntana olivat Imatra, Ruokolahti ja Puumala. Juhannuksena ylitimme vesisateessa Puumalan salmen. Emme tienneet, että venäläiset olivat vallanneet Viipurin. Matka jatkui Juvan kautta Mikkeliin ja Mäntyharjulta Pertunmaalle, missä odotimme, mitä tuleman piti.

Heinäkuun puolivälissä, kun hyökkäys oli pysähtynyt, alkoi päästä takaisin. Lähdimme Reinon kanssa kahdella hevosella proomukuljetuksella Ristiinasta Imatralle ja sieltä kotiin. Heinänteko pääsi kunnolla alkuun, kun Laguksen rykmentti tuli rintamalta lepovuoroon ja meille tuli lääkärin vastaanotto ja pääsimme armeijan muonavahvuuteen. Sotilaat tekivät heinätöitä ja auttoivat viljan puinnissa ja kun aselepo oli tehty, ajoivat heinät ja viljat Suomen puolelle rajaa.

Olen käynyt kaksi kertaa Kuurmanpohjassa toteamassa, ettei kylää enää ole; ei ole taloja, ei latoja, ei ihmisiä, on vain vihreä laakso.