TUOMELA ELI KUKKOSENTALO HIIRELLÄ



Irene Kujala o.s. Pelli


Suokumaanjärven ja Hiirenjoen muodostamalla niemellä on ollut Kukkosen talon paikka. Suokumaanjärveä kutsuttiin Kuurmanpohjan puolella Hiirenjärveksi. Joutsenolaisille järven nimi oli Suokumaanjärvi. Kukkosen talo oli osa entistä Hiirsalakan suvun omistamaa kantatilaa, jonka numero oli Kuurmanpohja nr 1. Kukkosen suvulle tila tuli kasvattipojan kautta. Tilaa emännöi kahden Yrjö Hiirsalakan jälkeen talon tytär Vappu Yrjöntytär Hiirsalakka (s. 1815). Hänen miehensä oli Heikki Tuomaanpoika Kukkaro (s. 1840) Viipurissa. Pariskunnalla ei ollut lapsia ja he ottivat kasvattipojakseen vuonna 1877 Konnun kylästä Yrjö Matinpoika Kukkosen (s. 1852). Yrjö Kukkosen vanhemmat olivat Matti Kukkonen (s. 1823) ja Eeva Pietarintytär Hiirsalakka, (s. 1830). Molemmat kuolivat vuonna 1877, isä toukokuussa ja äiti lokakuussa. Yrjö Kukkonen siirtyi isännäksi kuurmanpohjalaiseen taloon, joka oli sukulaistalo.

Yrjö Kukkonen meni naimisiin Eeva Pietarintytär Rasilaisen kanssa (s. 1861). Eeva näyttää olleen saman kylän tyttöjä ja hänenkin äitinsä oli omaa sukua Hiirsalakka. Heille syntyi kolme lasta Eeva Stina vuonna 1880, Matti heti 1880-luvun alussa ja Heikki vuonna 1883. Matti meni nuorena miehenä Amerikkaan ja vietti loppuelämänsä siellä naimattomana. Ainakin kerran hän vieraili kuitenkin kotimaassaan. Hänet surmattiin Amerikassa ryöstön yhteydessä. Suomessa käydessään hän oli näyttänyt kälylleen Elenalle miten hän säilyttää rahojaan vaatteisiin ommelluissa lokeroissa. Liekö se sitten houkutellut ryöstäjät asialle?

Yrjö Kukkosen aikana tila laajentui, kun siihen liitettiin toinen Hiirsalakan suvun omistama tila. Tila toimi myös kyytihevosten vaihtopaikkana Viipurin ja Imatran välisellä tiellä ja tätä toimintaa oli vielä ensimmäisen maailmansodan jälkeenkin. Kukkosen talossa oli puhelin ja sinne ilmoitettiin etukäteen milloin tarvittiin vaihtohevosia. Kerrotaankin kuinka Väinö saattoi vastata pienenä poikana puhelimeen ja huutaa sitten kotiväelleen ärrättömällä kielellään Helloja Viipulista!

Heikki Kukkonen jäi hoitamaan tilaa isänsä jälkeen. Hän meni naimisiin Elena Antintytär Piepposen (S. 1882) kanssa. Elena oli kotoisin Kuurmanpohjan Lemmetynmäeltä. Heidät vihittiin lokakuussa 1907 ja perheeseen syntyi kuusi lasta: Väinö Armas 1908, Vilho Yrjö 1910, Arvo Aulis 1913, Saima (Saimi) Ester 1916, Viljo Erkki 1919 ja Reino Olavi 1921. Lapsista Vilho ja Viljo kuolivat aivan nuorina kuristustautiin.

Niiden kertomusten perusteella mitä lapsena kuulimme enoilta ja äidiltä, talon nuoriso osallistui vilkkaasti kaikenlaiseen harrastustoimintaan. He olivat mukana nuorisoseura-toiminnassa , juoksivat kilpaa Jääsken Kirijöissä, kuuluivat suojeluskuntaan ja Saimi tytär lottiin. Saimi sai lääkintälotan koulutuksen, mutta ei ollut sota-aikana lottatoiminnassa mukana, koska esikoinen syntyi elokuussa 1939. Reino harrasti hiihtoa ja osallistui jo alakoululaisena isojen sarjaan. Kun Elena äiti keitti kananmunia Reinolle evääksi kilpailuihin hän totesi, että taitavat mennä munat hukkaan. Reino palasi kilpailusta kolmannen palkinnon kanssa ja huusi heti ovelta, että eivät menneet munat hukkaan! Lapsilla oli isältä perittyä musikaalisuutta ja ainakin Arvo ja Saimi lauloivat Jääsken kirkkokuorossa. Saimi oli mukana myös Viipurin ja Sortavalan laulujuhlilla. Etenkin Arvo oli innostunut puutarhanhoidosta, mutta myös Väinö ja Tuomelassa oli iso hyötypuutarha. Kolmekymmentäluvulla nuoriso saattoi pakata pahvisen matkalaukun täyteen omenia ja mennä retkelle läheiselle korkealle Kuusanmäelle.

Talon sisäänkäynnin eteen tehtiin hiekkakäytävä ja sen molemmin puolin kukkapenkit, joissa keisarinkruunut, päivänliljat ja akileijat kukkivat rehevästi. Pihaan oli istutettu luontaisten tuomien, pihlajien ja luonnossa kasvavien poppelien lisäksi syreenejä, tammia ja koiranheisipuita. Uimapaikkoina olivat Hiirenjoki ja Hiirenjärvi, jonka ranta oli hienonhienoa hiekkaa. Tilan maat ulottuivat Suokumaanjärven pohjoispuolelle ja sieltä Kesäjärven rannalle Reponotkoon. Siellä oli käytössä mökki savusaunoineen, entinen torppa, joka oli kesällä lehmien hoitajien ja peltomiesten majapaikkana.

Saimi muisteli kouluaikaansa vuosina 1926-30 yli viisikymmentä vuotta myöhemmin. Koulu ja opettajat olivat silloisessa kyläyhteisössä tärkeitä. Opettajia kunnioitettiin kovasti. Piti seisoa vastatessa suorana ja puhua kovalla äänellä. Kurittomia poikia pantiin putkaan, suureen, pimeään kaappiin kärsimään rangaistusta. Vielä sotien jälkeen opettajien nimet tulivat monien kertomusten kautta tutuksi myöhemmin syntyneille lapsillekin. Koulun kaksi luokkahuonetta olivat pystyuuunilla lämmitettäviä ja valaistus tapahtui tietysti öljylampuilla. Luokkahuoneen seinillä olivat presidenttien Ståhlbergin ja Relanderin kuvat. Luokan sisustukseen kuuluivat taulun lisäksi helmitaulu, harmoni ja valkoinen kaappi. Kaapissa oli täytettyjä eläimiä. Harakka on jäänyt Saimin mieleen, koska sitä mallina piirrettäessä hän oli onnistunut niin hyvin, että opettajakin kehui piirustusta. Lisäksi oli juoma- ja pesuvettä varten peltisäiliö, josta lähti kaareva putki vesihanoineen.

Välitunneilla etenkin eri kylistä tulevat pojat saattoivat tapella. Tytöt leikkivät keväällä ja syksyllä seinäpalloa eli pallokoulua koulun palloilla. Kittilää pelattiin maahan piirretyn kuvion mukaan. Tippaa leikittiin hippasilla olon tapaan. Järjestäjät soittivat hevosen aisakellon suuruista kelloa välituntien päättymisen merkiksi. Koulussa piti olla omat eväät. Samariinipullossa (Elena-äidillä oli jatkuvasti vatsavaivoja!) kuljetettiin maitoa, ruisleivät voideltiin voilla ja joskus niiden välissä oli läskiäkin. Omalla pulpetilla syötiin liinan päällä.

Joulu- ja kevätjuhlissa oli niin paljon väkeä, että ilma tahtoi loppua. Kerran Saimi pyörtyikin ollessaan veljensä joulujuhlassa. Keväällä saattoivat esitykset olla pihalla jos oli hyvä ilma. Ohjelmana oli näytelmiä, vuoropuheluita, runoja sekä keiju- ja tonttuleikkejä. Ja varmaan lauluakin, olihan opettaja Edvin Salmi kuoronjohtajanakin. Koulussa jaettiin makeispussi, jossa oli usein piparkakku, omena tai pulla. Joku isompi poika oli joulupukkina. Koulumatkan pituus oli kolme kilometriä Viipurin - Imatran tietä ja se kuljettiin talvella hevosten kavionjälkiä myöten hiihdellen ja kesällä kävellen. Opettajalla oli kylän ensimmäinen radio ja hän pyysi lapsia jäämään koululle kuuntelemaan Markus-sedän lastentuntia. Se oli Saimin kertoman mukaan hyvin ihmeellistä. Koulussa toimi raittiusseura Toivonliitto, joka myös järjesti ohjelmallisia tilaisuuksia.

Talvisodan puhjettua olivat talon pojat palveluksessa. Väinö ja Arvo olivat rintamalla ja Reino suojeluskuntatehtävissä vartioimassa muun muassa Jääsken siltaa ja Kuitu-tehdasta, jossa valmistettiin silloin sotatarvikkeita. Jatkosodan aikana Reino oli rintamalla Lapin sotaan asti. Venäläiset purkivat talvisodan aikana Kukkosen talon ja kuljettivat hirret pois. Pystyssä olivat vain pönttöuunit ja savupiiput. Jatkosodan aikana Heikki ja Elena asuivat entisestä kanalasta tehdyssä asunnossa. Meistä lapsenlapsista, Raunosta ja minusta, jotka siellä useinkin vierailimme, ei tuntunut yhtään omituiselta, että talo oli pikkuriikkinen, mutta talon navetta iso kivinen, jossa oli jännittävät lannankuljetusvaunutkin.

Lapsista lähti ensimmäisenä kotoa Väinö, joka meni naimisiin vuonna 1935 Askareen järveltä kotoisin olleen Aune Hämäläisen kanssa (s. 1914). He muuttivat Ensoon. Väinö oli toimi suojeluskuntatehtävissä ja oli jonkin aikaa suojeluskuntapäällikkönäkin. Sodan jälkeen Väinö jäi armeijan palvelukseen ja he asuivat Lappeenrannassa. Heille syntyi neljä lasta, Rauno (s. 1938) asuu Lappeenrannassa, Ossi (s. 1944) asuu Tukholmassa sekä Pirjo (s. 1946) asuu Helsingissä. Neljäs lapsista, Hannu, kuoli aivan pienenä 1950-luvulla. Aune kuoli vuonna 1964 ja Väinö vuonna 1978.

Saimi vihittiin kesällä 1938 Aarne Pellin kanssa, joka oli kotoisin Kemppilänjärveltä. He muuttivat Jääsken kirkolle, jonne he rakensivat lähelle asemaa omakotitalon. Talossa he ehtivät asua vain kuukauden ennen talvisodan syttymistä. Talo on yhä jäljellä ja sitä on korotettu, joten siinä mahtuu asumaan kaksi venäläistä perhettä. Sisältä talo on kuin ennen sotia, vanha hella ja vanhat sähköjohdot. Vain huoneiden lukumäärää on alakerrassa lisätty väliseinin. Sodan jälkeen Saimi ja Aarne hankkivat maatilan Joutsenosta. Lapsia syntyi kuusi: Irene (s. 1939), pieni poika (s. 1941), joka kuoli kahden päivän ikäisenä, Raimo (s. 1944), Irmeli (s. 1945), Reijo (s. 1947) ja Lea (s. 1948). Aarne kuoli vuonna 1970.

Arvo meni naimisiin Jääsken kutomakurssien opettajan Elsa Janhosen kanssa. Elsa oli kotoisin Niemisjärveltä Jyväskylän läheltä. He hankkivat sieltä oman maatilan. Heillä on neljä lasta: Riitta-Liisa (s. 1941), Tapio (s. 1944), Tuomo (s. 1945) ja Ilkka (s. 1951). Arvo kuoli vuonna 1973.

Reino jäi sodan jälkeen hoitamaan sitä osaa kotitilasta, joka jäi Suomen puolelle. Jatkosodan aikana ja heti sodan jälkeen Heikki ja Elena asuivat salomökissä Kesäjärven lähellä. Reino meni naimisiin vuonna 1949 suokumaalaisen Liisi Lakan kanssa ja heillä on kaksi lasta: Arja (s.1952) ja Marjo-Riitta (s. 1959). Arja asuu perheineen kotitilaa.

Ensimmäisen kerran jälkipolvi pääsi Reino-eno mukanaan katsomaan entistä Tuomelaa vuonna 1993. Tuomelassa käynti oli kylläkin peruuntua viime hetkellä kun nuori venäläinen rajavartija tajusi, että joukkomme tarkoitus ei ollutkaan pysytellä entisellä Hiiren tiellä vaan aioimme hajota metsiin ja entisille pelloille näkymättömiin. Monien tolppapuheluiden jälkeen lupa kuitenkin annettiin meille. Olisiko auttanut sekin perustelu, että ensin osa joukosta oli matkustanut Oulusta 600 kilometriä ja sitten viimeisiä 600 metriä ei enää olisikaan saanut kulkea.

Kotipihaa lähestyttäessä käen kukunta tervehti tulijoita. Tuomelan pellot olivat vielä pusikoitumattomia ja reheviä. Pihalla olivat tuomet vallanneet kaikki paikat. Loputkin rakennukset oli purettu ja jäljellä oli vain ovea vailla oleva kellari ja rehevän kasvuston seassa osa navetan seinäkivistä ja juottokupeista. Tuomien seassa kasvoi korkeuksissa joku tammi ja koiranheisipuun alku, joka löysi uuden kasvupaikan paljon karummilta seuduilta. Arvo-enon kukat olivat levinneet viuhkana pensaiden ja puiden alle. Moni päivänliljan ja akileijan juurakko jatkaa kasvuaan jälkipolvien pihoilla. Hiirenjärven rannalla, josta on vain vajaa kilometri Suomen puolelle, kasvoivat kielot rehevinä ja olivat, aivan varmasti, paljon suurempia kuin missään muualla.