HATAKANMÄEN VIIMEISET ASUKKAAT



Elsi Suikki o.s. Hatakka


Äitini Hilja Sofia Hermunen (s. 1896 Antreassa Perkiön torpassa) joutui hyvin nuorena vieraan palvelukseen. Hän on kertonut aloittaneensa jo yhdeksänvuotiaana lapsenvahtina ja iän karttuessa olleensa taloissa karjapaimenena sekä vähitellen apulaisena navetalla. Lopulta hän päätyi karjanhoitajaksi. Koulua ei ollut mahdollisuus käydä kiertokoulua enempää. Vapaussodan aikana hän oli ollut rintamalla muonitustehtävissä. Sodan loputtua palveluspaikka löytyi Kuurmanpohjasta.

Siellä ollessaan hän tutustui isääni Antti Hatakkaan (s. 1893 Jääsken pitäjän Kuurmanpohjan kylässä, k. 1952 kotonaan Kuurmanpohjassa, joka nykyisin kuuluu Joutsenon pitäjään). Heidät vihittiin Jääsken kirkon sakastissa vuonna 1921. Silloin oli ollut aikainen kevät, lumet kaikki sulaneet. Nuoripari tuli Antreasta junalla, sulhaspojat olivat hevosilla ja kieseillä Jääskessä vastassa. Vihkimisen jälkeen he tulivat sulhasen kotiin Kuurmanpohjan Hatakanmäelle, missä nuoripari sitten aloitti elämänsä.

Isän lapsuudesta ei minulla ole paljon tietoa. Sen muistan, miten isä kertoi koulunkäynnistään, että kun opettaja hänestä oikein tykkäsi, niin piti kaksi vuotta samalla luokalla. Ei ole tietoa montako vuotta hän silloin koulua kävi. Meillä lapsilla oli Kuurmanpohjan koulussa sama opettaja kuin isälläkin oli ollut.

Äiti Hilja ja isä Antti aloittivat elämänsä Hatakanmäen sukutilalla, joka jaon jälkeen oli aika pieni. Isänisä oli Antti, joka jäi tilalle. Isällä oli ainoastaan yksi sisko Alma, joka avioitui Mikko Haukan kanssa. Päätilalle jäi Hatakanmäelle asuinhuoneeksikin vain yksi tupa ja lehmiäkin taisi olla vain kaksi tai kolme.

Nuoret kohensivat taloa ahkeralla työllä, isä raivasi lisää uutta peltoa ja äiti kävi jalkaisin kymmenen kilometrin päässä Enson torilla myymässä voita ja kananmunia. Karjan lisääntyessä alkoi maidon myynti. Maito vietiin hevosilla Tainionkoskelle jakopaikkaan, ja siellä se jaettiin tinkiläisille pieniin kannuihin. Kylästä isännät veivät maidon vuoroaamuin ja lähtö oli neljältä aamuisin.

Tainionkoskella oli toripäivät joka torstai. Äiti leipoi kotona ja kävi myymässä leivonnaisia sekä toi tullessaan lehmille valkuaisrehua, soijaa. Isä kuljetti tukkeja Kuurmanpohjan sahalle. Näin molempien kovalla uurastuksella talo kasvoi ja vaurastui. Kun rauhan tultua 1940 jouduttiin kotoa lähtemään, meillä oli jo toistakymmentä lehmää ja kolme hevosta.

Äidille ja isälle syntyi neljä lasta. Toimi Ensio eli lyhyen elämänsä. (s.1921, k.1928) hyvin erikoisena lapsena. Hän oppi lukemaan jo nelivuotiaana hyvin ja hän kyseli enkeleistä, Jumalasta ja taivaasta. Äidin piti yrittää kertoa aina jotain. Toimi ihmetteli usein äidille, että miten hän kouluun menee, kun hän kuolee sitä ennen. Niin sitten kävikin, että Toimi hukkui kuusi ja puolivuotiaana virtaavaan jokeen helmikuun lopulla 1928. Suksen jäljet johtivat suoraan kotoa joen jäälle ja sitä pitkin hiihtäneen Toimin alla heikko jää petti virtaavassa paikassa ja näin päättyi nuori elämä.

Taito (s.1923) menestyi koulussa hyvin ja olisi halunnut oppikouluun, mutta se oli sitä aikaa, jolloin maalta harvoin lapsia koulutettiin, ja niin ei ollut hänelläkään mahdollisuuksia oppikouluun. Sodan päätyttyä kuitenkin "opiskelukärpänen" pisti ja hän pyrki yhteislyseon opettajan yksityisoppilaaksi Imatralle ja kirjoitti kolmen vuoden kuluttua ylioppilaaksi, sen kevään parhailla arvosanoilla. Helsingin yliopistoon hän pääsi lukemaan matematiikkaa ja fysiikkaa. Filosofian kandidaatiksi hän valmistui vuonna 1953. Valmistuttuaan Taito oli Vuoksenniskan oppikoulussa matematiikan lehtorina ja sieltä hän haki Mikkelin kauppaoppilaitoksen lehtoriksi. Mikkelissä hän toimi elämänsä tärkeimmässä tehtävässä kauppaoppilaitoksessa ensin lehtorina ja sitten rehtorina vuonna 1972 tapahtuneeseen kuolemaansa asti. Lainaan kauppaoppilaitoksen vuosikertomusta:

"Varhain aamulla syyskuun 25.päivänä saapui hätkähdyttävä, masentava viesti arvostetun rehtorimme filosofian maisteri Taito Hatakan kuolemasta. Rehtori Taito Hatakka ehti suorittaa nuoresta iästään huolimatta pitkän työpäivän koulumme hyväksi. Kuusitoista vuotta hän ehti olla koulumme opettajana ja niistä 14 vuotta oppilaitoksen rehtorina.

Rehtori Hatakka oli humanisti, luonnontieteilijä ja matemaatikko, jolle ihmisten keskinäinen rinnakkaiselo oli monia muita asioita tärkeämpi. Hän joutui vaikeaan ja vastuunalaiseen tehtäväänsä juuri siksi ajaksi, jolloin koulumaailmassa oli käymässä suuria ja voimakkaita muutoksia. Meidän koulullemme oli ilo saada juuri hänen kaltaisensa sovittelija johtajaksi - rehtoriksi. Rehtori Hatakalta koulu sai sisäistä voimaa ulkoapäin tulevia tekijöitä vastaan ja hän tasoitti vaatimattomalla ja hiljaisella olemuksellaan aina ne ristiriitaisuudet, joita joka paikassa on ja tulee aina olemaan. Hän ei ollut kadottanut ulkonaista rauhaansa. Mutta loppuivatko hänen voimansa siihen, että hän oli antanut kaikkensa uudistuksen ja sisäisen tasapainon läpiviemiseen.

On erittäin suuri tappio koulullemme, että hänen voimansa uupuivat kesken - ovathan uudistukset vasta alussa, Hänen suuri haaveensa uudesta koulurakennuksesta jäi hänen osaltaan vain unikuvaksi. Hänessä me, jotka tunsimme hänet koko tuon kuudentoista vuoden ajan, olimme löytäneet ihmisen, jolle toinen osapuoli merkitsi aina paljon. Koulumme on menettänyt erinomaisen rehtorin, hyvän opettajan ja ennen kaikkea ihmisen, jonka läheisyyttä me tulemme kauan kaipaamaan."

Taito avioitui 1959 joulun alla Skotlannista kotoisin olevan Mary J. Slaterin kanssa. Heidät vihittiin Edinburghissa. Taitolle ja Marylle syntyi kaksi tyttöä, Mary H. Ranghild (1961) ja Sigrid Alexandra (1964). Mary Ranghild toimii nyt englannin kielen opettajana Vantaalla Myyrmäen ammattikoulussa. Sigrid opiskelee ruotsalaisessa kauppakorkeakoulussa Helsingissä. Äiti Mary on yliopiston lehtorina, ja he asuvat Helsingissä. Mary Ranghild asuu avoliitossa Markku Mäen kanssa Vantaalla.

Minä Elsi Maria olin lapsista kolmas (s.1925). Kasvoin siinä poikien rinnalla ja kävin koulua samassa Kuurmanpohjan kansakoulussa missä isäkin oli käynyt. Hyvin nuorina me lapset jouduimme tarttumaan töihin mukaan, mistä äidille ja isälle kiitos. Olin neljätoistavuotias, kun talvisota alkoi. Kannakselta päin alkoi virrata pakolaisia sodan jaloista pois. Lentokoneet pommittivat rintaman takana. Lähin pommi putosi 300 metrin päähän. Rintamalinjan lähetessä Viipuria annettiin meillekin käsky evakuoida lapset ja vanhukset. Isä vei minut ja pikkuveljeni Martin Jääsken kirkolle. Kansakoululla piti odottaa junan lähtöä. Jouduimme olemaan siellä neljä vuorokautta ennen kuin pääsimme lähtemään ja kolmantena iltana, kun äiti ja isä tulivat katsomaan, he veivät Martin kotiin. Minä jouduin lähtemään yksin, koska tavaramme (vaatteet) olivat menneet jo etukäteen, päämääränä Köyliö. Me matkustimme härkävaunuissa Peipohjan asemalle ja sieltä kuorma-auton lavalla Köyliön Kepolaan, jossa meidät jaettiin eri taloihin. Olin Ehtamon kylässä, Ehtamo -nimisessä talossa vain kolme viikkoa (hyvä paikka), kun sain jotain kautta tiedon, että isä ja äiti ovat jossain Joutsenossa. Ikävän yllättäessä piti päästä lähtemään Köyliöstä. Matkaa en muista, mutta jotenkin jouduin Joutsenon Vesikkolan vanhainkodille ja siellä sain tietää, että vanhempani asuvat Aholan kylässä Mällyllä. Muistan ikäni sen hetken, kun yllätin vanhempani evakkomatkalta saapuessani. Äiti oli silloin keittämässä riisivelliä.

Rauha tuli 13. päivänä maaliskuuta 1940. Raja jakoi meidän maatilamme kahteen osaan: rakennukset ja viljelysmaat jäivät Venäjälle ja metsäpalsta jäi Suomen puolelle. Asumaan muutimme Salo-Issakkaan Lemmetylle yhden huoneen asuntoon. Lehmät, joita oli neljä tai viisi, olivat naapurissa Rapasen navetassa.

Uusi sota alkoi kesällä v.1941. Lähtö oli taas edessä: lehmät maantielle mukaan. Evakkomatka päättyi Juvalle. Koivusen emäntä oli meitä vastassa kokoontumispaikalla, jossa jaettiin eri taloihin. Muistan aina kun hän sanoi: "Lähteekö nämä ihmisetkin?" Meillä oli hyvä olla, kesä meni nopeasti. Syksyllä pääsimmekin entiseen omaan kotiin, koska rintamalinja oli edennyt takaisin entisille rajoille ja ylikin Venäjän puolelle. Saimme asua rauhassa melkein kolme vuotta, kun lähtö oli taas edessä. Taas vaan maantielle lehmien kanssa. Kuljimme Saimaan ympäri noin 25 km päivässä, päätekohteena Anttilan talo Pertunmaalla. Äiti, isä ja Martti-veljeni oli mukana, Taito oli jo rintamalla. Sodan asettuessa paikoilleen pääsivät äiti ja isä kotiin töihin kesäksi. Minä jäin lehmien kanssa Pertunmaalle. Lypsin lehmiä käsin, separoin maidot, kirnusin voita ja myin sen. Vuoden 1944 syksyllä sodan loputtua raja siirtyi nykyiselle paikalleen. Jouduimme jättämään kodin ja muutimme taas Salo-Issakkaan Lemmetylle.

Koska toivoa kotiin pääsystä ei enää ollut, aloimme rakentaa salopalstalle Tikanhuutoon kotia: ensin navetta ja saunarakennus ja sitten asunrakennus. Äiti ja isä nukkuivat yhden talven karjakeittiössä ja me lapset saunakamarissa. Minä kävin Tapiolan emäntäkoulun vuonna 1945. Koulussakin oli vähän ankeaa pula-ajan jälkeen, mutta ovathan sieltä monet rikkaat muistot jäljellä. Muutama vuosi meni siinä kotisilla, kävin laittamassa pitoja, kudoin kankaita ja olin äidin apuna. Leivoimme ja äiti kävi torilla Tainionkoskella myymässä leivonnaisia.

Vuonna 1953 toukokuun kolmas päivä vihittiin minut Heimo Suikin kanssa ja niin tuli eteen kodin vaihto. Olin aluksi miniänä ja nyt olen ollut talon emäntänä kaikkiaan kohta 33 vuotta. Lapsia meille syntyi neljä, tyttö ja kolme poikaa, jotka kaikki ovat ammateissaan, nuorin heistä on nyt 26-vuotias. Nämä vuodet ovat olleet hyvin rikasta ja työntäyteistä aikaa. Nyt alkaa muutos elämässä kun jäämme eläkkeelle. On aikaa itselle ja omille harrastuksille.