VANHEMPIENI ALINA JA MIKKO HAUKAN PERHEEN VAIHEISTA



Hilkka Saukko o.s. Haukka


Jääsken Osuuskauppa oli vuonna 1912 avannut sivumyymälän Kuurmanpohjassa. Myymälänhoitaja Mikko Haukka meni vuonna 1915 naimisiin Hatakanmäen Antti ja Maria Hatakan 18-vuotiaan Alma-tyttären kanssa. Mikon vanhemmat olivat Maria ja Paavo Haukka, jotka asuivat Jääsken kirkolla Vuoksen sillan länsipäässä. Paikan nimi oli Sillanpää ja pappa ja mummo olivat tavallisessa kielenkäytössä Sillanpään pappa ja mummo. Vuosien 1916 ja 1925 välisenä aikana syntyi Alinalle ja Mikolle Osuuskaupan saunassa neljä tytärtä ja yksi poika Joosepin Vapon avustuksella. Säkkijärvellä syntyi kuopus makuuhuoneessa oikean kätilön läsnäollessa.

Tämä on meidän perheemme, tai oli. Äiti, isä ja Henna-sisko ovat olleet jo kauan poissa. Meillä jäljellä olevilla: Hilkalla, Helmillä, Hellällä, Erkillä ja Paavolla, on omat perheemme, lapsemme ja lastenlapsemme.

Keväällä vuonna 1928 muutimme Säkkijärvelle, missä isä toimi osuuskaupan johtajana siihen saakka, kun se talvisodan jälkeen päätti toimintansa siellä.

Kun Ville Hatakan, äidin sedän, perhe muutti Pellisenrantaan vuonna 1929, isä osti heidän tilansa, joka oli osa vanhaa Hatakanmäkeä. Tila liittyi niihin maihin, jotka meillä olivat olleet jo Kuurmanpohjassa oloaikana. Vakituisesti oli mies- ja naisapulainen hoitamassa tilaa ja vähitellen lisääntyvää karjaa. Kesäisin tulivat äiti ja lapset Kuurmanpohjaan, samoin isä lomallaan. Helmi ja Erkki olivat vuoden keväästä 1938 siellä vakituisesti. Rakennettiin, siihen aikaan kohtalaisen iso, navetta ja sen yhteyteen sikala. Isä oli kiinnostunut kaikesta maanviljelykseen liittyvästä, myös uudenlaisista menetelmistä. Mitä suunnitelmia isällä lienee ollutkin, eivät ne toteutuneet, eivät myöhemminkään. Niin tapahtui useille karjalaisille. Vuoden 1939 syksyllä alkoi useita vuosia kestävä ankara koettelemus Karjalan heimon tiellä.

Talvisota hajotti perhettämme eri suuntiin ja eräässä vaiheessa en pitkään aikaan tiennyt, missä kukin oli. Olin lokakuun kuudennen päivän iltana saanut lottakomennuksen erääseen esikuntaan Antreassa. Komennus kesti maaliskuun alkuun, jolloin lottia alettiin lähettää kauemmas rintaman läheisyydestä.

Tämä meidän kotimme jäi aluksi Neuvostoliiton miehittämälle alueelle, mutta kun raja vahvistettiin, jäivät rakennukset aivan sen tuntumaan Suomen puolelle. Navetasta oli alle sata metriä rajalle. Sinne ei kuitenkaan päässyt asumaan ja suurin osa viljelysmaistakin jäi rajan taakse. Isä ei halunnut luopua maanviljelystä, joten hän haki uutta kotipaikkaa. Se löytyi Pieksämäen pitäjästä, Heikkolankankaan kylästä. Kun isä sai hoidetuksi osuuskaupan asiat Merikarvialla, he muuttivat sinne.

Kun jatkosota alkoi kesäkuussa vuonna 1941, siitä tuli turvapaikka minulle ja keväällä syntyneelle Esko-pojallemme sekä Ville-sedän emännälle, Vapulle ja hänen tyttärilleen ja heidän lapsilleen. Niin vietimme sitä kesää odottaen sodan loppuvan. Sota kuitenkin jatkui kaikista odotuksista huolimatta.

Kun kevättalvella tuli mahdollisuus palata takaisin, muuttivat isä ja äiti lapsineen ja lehmineen entisille asuinsijoilleen. Tuparakennus oli tykkitulen sytyttämänä palanut, mutta muut rakennukset olivat lähes kunnossa. Kevään ajan he saivat asua naapurissa ja karja oli omassa navetassa. Kesällä he asuivat aitoissa ja keittivät ruuan kalliolle rakennetulla hellalla. Uusi asuinrakennus valmistui syksyyn mennessä.

Mutta kesäkuun alkupuolella vuonna 1944 alkoi rintamilta tulla huolestuttavia uutisia. Kannakselta kuului lisääntyvää jylinää ja sairasautojen määrä Viipurin suunnalta Imatralle päin lisääntyi.

Sitten tuli pelätty puhelinsoitto. Aikaa oli seuraavaan päivään. Äiti paistoi lisää leipiä ja pullaa evääksi ja pani lopuksi kinkun uuniin. Isän sydän oli keväällä aiheuttanut huolta ja lähtö näytti kovasti masentavan häntä. Yötä myöten vietiin hevosilla tavaroita Joutsenoon. Seuraavana päivänä, 19. kesäkuuta 1944, olimme puolenpäivän jälkeen lähtövalmiit. - Niin me jätimme kotimme. - En ole koskaan tuntenut sellaista tyhjyyttä ja ihmisen elämän turhuutta kuin silloin kävellessäni lehmien perässä ulos kotiportista ilman päämäärää. Ilman ainuttakaan valoisaa ajatusta. Kuljimme Vesikkolan, Joutsenon ja Lauritsalan kautta Savitaipaleen tielle. Tien toisen puolen täytti vastaan tulevien sotilasajoneuvojen katkeamaton jono. Ihmeellistä oli liikenteen sujuminen kapealla maantiellä, vaikka se oli kilometrien pituudelta täynnä monenlaista ajoneuvoa ja kulkijaa. Ne jotka vain jaksoivat, kävelivät. Vanhukset ja pienet lapset olivat etuoikeutettuja kuorman päälle. Miten rauhallisesti ja nurkumatta, tarvittaessa toisiaan auttaen, ihmiset raskasta tietään vaelsivat.

Juhannuksen aikaan olimme muutamia päiviä Savitaipaleella, Savikurella. Saimme huoneen käyttöömme ja voimme levätä ja nukkua. Saimme eväiden syönnin jälkeen pitkästä aikaa laittaa lämmintä ruokaa, saimme leipoa ja käydä saunassa. Hevoset ja lehmät pääsivät vapaiksi metsään. Isäntäväen ystävällisyys paransi mielialaamme. Lähtiessämme koimme uhkaavan tilanteen. Nuorin hevosista pitänyt aisoihin joutumisesta oltuaan muutamia päiviä vapaana metsässä, vaan pillastui ja heitti isän maahan. Onneksi hän ei loukkaantunut pahasti.

Seuraava pitempi pysähdys oli eräällä koululla Suomenniemellä. Siellä vietimme heinäkuun viidentenä päivänä isän 50-vuotispäivää vaatimattomasti. Paistoimme sokerikakun korvikkeen seuraksi.

Oltuamme syksyllä jonkin aikaa kuka missäkin, olimme vähän ennen joulua taas yhdessä isän Salo-Issakasta, Kuurmanpohjan naapurikylästä, ostamassa Anttila-nimisessä talossa, noin kolme kilometriä rajalla olevasta kodista. Seuraavana keväänä minun pieni perheeni asettui omaan kotiin.

Henna aikoi lastenhoitoalalle ja oli Lahdessa lastenkodissa harjoittelemassa. Hän sairastui yllättäen vakavasti ja kuoli vuonna 1947, vain kaksikymmentäkolmevuotiaana.

Talon hoidon ohella isä sai hoitaakseen monia yhteiskunnallisia luottamustehtäviä. Vuonna 1945 joulukuun kunnallisvaaleissa hänet valittiin valtuustoon, joka oli tynkä-Jääsken viimeinen. Hän oli myös yksi innokkaimmista puuhamiehistä, kun Salo-Issakan kylää alettiin sähköistää. Isä oli jo muutamien vuosien ajan rasitellut sydäntään ja yllättäen hän jätti meidät toukokuussa 1949.

Äiti oli jo lapsena kasvanut uskonnollisessa kodissa ja sama pohjavire hallitsi koko hänen elämäänsä. Sotavuosina yhdessä koettu vaikea aika kasvatti vanhempien ja lasten välille kiintymystä ja toveruutta, mikä oli meille hyvin arvokasta. Liian varhaiselta tuntui hänen poismenonsa samoin kuin isänkin. Vähän aikaa sairastettuaan siirtyi hän rajan taa vuonna 1953. Olisimme toivoneet vanhempiemme saavan nauttia alkaneesta rauhanajasta pitempään. Äiti oli kuollessaan 55- ja isä 54-vuotias. Heitä muistaen haluan liittää tähän virrestä 342 erään säkeistön, josta äiti paljon piti:

Miks Herran tietä kulkien
pelkäisin vaikeroiden?
Suojass´ oon hyvän paimenen,
hän kaitsee vartioiden.
Hän meidät osti verellään,
hän sanallaan ja hengellään
vie kautta kohtaloiden.