UKON VÄLTTI



Ritva Kurki, Yrjö ja Martta Kurjen tytär


Vuonna 1887 lokakuun 30. päivänä syntyi Jääsken pappilan torppaan Kurjen perheeseen poikalapsi, joka sai kasteessa nimen Juho. Huoleton lapsuus Juhon elämässä päättyi jo alle kymmenvuotiaana, kun pienen ajan sisällä hänen molemmat vanhempansa kuolivat ja Juho jäi kahdestaan vähän vanhemman sisarensa kanssa.

Juho joutui - tai tässä tapauksessa pääsi - pappilaan paimenpojaksi ja sitä kautta myös kansakouluun. Teräväpäisenä poikana hän oppi nopeasti lukemaan ja kirjoittamaan ja sai kovan tiedonhalun. Pidemmälle kouluun ei varattomalla orpopojalla ollut mahdollisuuksia. "Opetustyötä" hän sai kuitenkin tehdä opettaessaan pappilan piikoja lukemaan. Oppilaana oli myös Kerimäeltä Jääskeen piikomaan tullut Maria Tynkkynen. Oppitunnillako lie lempi leimahtanut, mutta yli 50 vuoden yhteinen taival siitä muodostui.

Juho pääsi Jääsken asemalle vaihdemieheksi. Asuntona oli aseman vieressä pieni kahden huoneen asunto. Perhe kasvoi seitsemällä lapsella, joista kaksi tosin kuoli aivan pienenä. Juholla oli kova halu omistaa omaa maata ja päästä viljelijäksi. Samalla hän saisi mehiläispesänsä omalle maalle.

Kaksikymmenluvun alussa löytyikin Kuurmanpohjasta Kopperin tila, jonka Juho osti ja toi perhekuntansa sinne elämään. Itse hän jatkoi vielä asemalla töitä ja oli samlla viikonloppuviljelijä. Ystävät ja työtoverit Jääskessä tiesivät, mitä tuore maanviljelijä erityisesti tarvitsee ja mitä puuttuu. Niinpä hän sai vuonna 1927 50-vuotislahjaksi vältin eli kyntöauran, joka oli todella tarpeeseen tullut lahja. Toinen lahja oli hieno, tammikuorinen seinäkello, joka vieläkin mittaa tarkasti aikaa. Vältillä kynnettiin maita kotipelloilla aina vuoteen 1944 saakka, kunnes tuli lopullinen lähtö kotimäeltä ja aura jäi vanhaan kotipihaan.

Vuonna 1995 Juhon perikuntaa kolmannessa polvessa pääsi pistäytymään vanhalle kotipaikalle. Talosta oli jäljellä kivijalka ja porraskivi, kellari mäenrinteessä sekä "uuden" navetan tiiliseinät pystyssä. Vanhasta kujasta ei ollut tietoakaan, mutta vältti oli ajan hammasta uhmaten kujan paikalla. Itse aura oli melkein maahan hautautuneena, mutta aista näkyivät kuin ojennetut kädet. Eskolle - Juhon pojanpojalle - tuli ajatus, että aura oli saatava Suomeen. Seuraavana vuonna kävimme taas kotimäellä ja tervehdimme auraa, joka oli yhä tukevammin maahan painuneena. Seuraavana vuonna matkamme tyssäsi Jääsken kirkolle.

Kesällä 1998 lähdimme taas toiveikkaasti matkaan suoraan Enson kautta. Varustuksena oli lapio ja miesvoimaa aina Juhosta neljänteen polveen saakka. Siinä taas kierrettiin kivijalat, kellarit ja navetan rauniot sekä vertailtiin maisemia mukana olleisiin vanhoihin valokuviin ja "muistat sie tätä?"

Ukon vältti odotti uskollisena suvun saapumista. Se tiesi, ettei sitä ollut unohdettu. Kohta kolahti teräs terästä vasten, kun auraa autettiin ylös 53-vuotisesta lepopaikastaan. Paikallinen rajavartiopäällikkö näytti vähän hämmästyneeltä kaivua katsellessaan, mutta idän ihmisen tyyneydellä hän kuitenkin kanteli auraa autolle Saarenojan sillan taakse.

Tärkeintä on, että nyt Kurjen Ukon vältti on taas Suomessa ja arvoisessaan asemassa pojanpojan pihalla. Paljon me jälkipolvet emme ukosta ja hänen elämästään tiedä. Hän oli erinomainen kertoja, mutta eivät meitä silloin nuorena tällaiset asiat kiinnostaneet - hölmöjä kun olimme.

Nyt meillä on kuitenkin hautakiven lisäksi vältti. Sen vierellä voimme pysähtyä ja miettiä menneiden sukupolvien elämää, joka ei totisesti ollut läheskään aina helppoa.