PUHAKAN SUVUN VAIHEITA HIIRENJOEN VARRELLA



Elli Heikkilä o.s. Puhakka


Iso-isäni Pietari (Pekka) Juhonpoika Puhakan siirryttyä Hosmäen tilalta syntymäkotiini Paimäen tilalle Hiirenjoen varteen vuonna 1919, hän kohtasi matkansa pään jo saman vuoden syksyllä lokakuun alussa vasta 45 vuoden iässä. Lapsista vanhin poika eli isäni Arvi Artturi Puhakka joutui yhdessä vanhan äitinsä kanssa hoitamaan tilaa 15-vuotiaasta lähtien.

Kylmä tila oli rakennettava ja saatava elättämään suuri perhe alkuvaikeuksien yli. Saima-tädin avioliitto Matti Suikin kanssa ja Lempi-tädin muutto Hiiren myllylle Antti Rasilaisen vaimoksi innostivat isäni etsimään miniän taloon. Häät Saima Lempi Nokelaisen eli äitini kanssa vietettiin vuonna 1926.

Kaksikymmenluku oli tiiviin rakentamisen aikaa. Yhdessä sukulaisten ja naapurien kanssa aherrettiin, mutta samalla oltiin mukana paikkakunnan sivistysharrastuksissa.

Tuolta ajalta oli lähtöisin isäni kiinnostus hevoskasvatukseen. Varsoista kasvatettiin oriita ja käyttöhevosia muidenkin tarpeisiin. Tähtihetki osui varmaankin 1930-luvun alkupuolelle, kun hänen kasvattamansa ori merkittiin kantakirjaan erinomaisin arvosanoin Viipurin maatalousnäyttelyssä.

Tapahtumaa seurannut ystävä antoi isälleni arvokkaan vihjeen. Oriille oli ilmaantunut innokas ostaja, joten nyt ei hinnassa kannattanut kitsastella. Kun ostaja sitten ilmaantui, kauppa syntyi huimasta hintapyynnöstä huolimatta.

Paimäen tilalle oli juuri rakennettu uusi ajanmukainen navettarakennus vuonna 1929. Velat olivat suuret ja kyläläiset pelkäsivät pahinta. Kantakirjaorin hinnalla maksettiin velat pois, ostettiin äidille polkupyörä ja isälle taskukello. Vielä jäi varoja jonkin verran muihinkin tarpeisiin.

Meille lapsille oli aina mieluinen tapahtuma Lempi-tädin pyhäkoulu Hiiren myllyllä. Suuri joukko lapsia kokoontui Jumalan sanan kuuloon, mutta myös leikkimään ja laulamaan. Rasilaisilla oli Onni-niminen hevonen. Kerran leikkiemme riehuessa se pihapiirissä potkaisi muistaakseni talon poikaa Paavo Rasilaista. Meillä riitti riemua: Onni potkaisi Paavoa.

Vaatimattomista olosuhteista huolimatta jatkuvasti toistuvat kesä- ja syyskestit sekä joulun pyhien vietot olivat odotettuja sukujuhlia. Perinne on myös jatkunut uudella kotiseudulla.

Kuurmanpohjan koululle, jonka johtokuntaan isäni kuului, oli meiltä matkaa noin neljä kilometriä. Kuljettin jalan ja talvella suksilla. Usein päästiin hevoskuljetukseen jos sellainen oli menossa koululle päin. Varsinkin Ahvosen Matti-isäntä otti auliisti koululaisia kyytiin. Taitavana ja vaativana opettajana muistuu mieleen Iida Savolainen, mutta koulun riisivelli, kaurapuuro ja lihasoppa eivät olleet kotona keitettyjen veroisia. Tapana oli myös kouluaikana yöpyä koulukavereiden kotona, jolloin voitiin tutustua naapuriperheisiin ja heidän tapoihinsa.

Sota ajoi evakkoon Kuurmanpohjasta helmikuun alussa 1940. Matka härkävaunussa neljän lapsen kanssa Köyliöön jäi varmasti paitsi isoäidin, myös lasten mieleen ainutlaatuisena koettelemuksena.

Hiirenjoen uimapaikka vaihtui sitten aikanaan Kymijokeen vanhempieni ostettua Elimäen kunnalta Tolkkilan kartanon maat ja rakennukset yhdessä neljän muun perhekunnan kanssa. Isäni jatkoi yhteisten asioiden hoitoa nyt uudella kotiseudulla siirtoväkeä asutettaessa ja sen jälkeen. Ansioistaan eri tehtävissä hänelle myönnettiin muun muassa Osuuspankkijärjestön ja Keskustapuolueen kultaiset ansiomerkit sekä talousneuvoksen nimi ja arvo vuonna 1967.

Vaikka Elimäen Tolkkilasta oli tullut uusi kotiseutu, Puhakan suvun ajatukset kulkivat yhä uudelleen synnyinseudulle rajan taakse. Vasta 1990-luvun alussa päästiin käymään synnyinkodin raunioilla aivan rajan pinnassa. Isä ja äiti kuljetettiin Hiiren pihapiiriin helikopterilla Viipurista käsin, joten isä näki lapsuutensa ja miehuutensa maisemat vielä ennen kuolemaansa vuonna 1998.