TAURUNTILA



Toivo Kaplas


Tauruntila sijaitsi Kuurmanpohjassa Hatakanmäellä. Räikkösiä sanottiin ennen sotia taurulaisiksi. Tämä nimi on vierasperäinen ja tulee tiettävästi sanasta taurus. Räikkösen suku oli asunut Kuurmanpohjassa erittäin kauan ja tietojen mukaan he muuttivat jo 200 vuotta sitten Tauruntilalla paikasta toiseen.

Ennen sotia tilaa viljelivät veljekset Antti ja Juho Räikkönen sekä Juhon vaimo Anna. Antti sai kutsun rajan tuolle puolen vuonna 1933, joten häntä en ole tavannut. Pappani Juho poistui vuonna 1939. Hänen hautajaisensa olivat jouluaattona. Sen jouluaaton muistan ikäni. Saattoväen ollessa vielä meillä pieni poika raahasi tupaan joulukuusta, jotta kaikesta huolimatta tulisi joulutunnelma.

Pappani kävi tuvan päässä kuuntelemassa alkavan talvisodan kovaa ammuntaa. Ennen evakkoon lähtöä muistan ne valtavat pommitukset, joilla Ensoa tuhottiin. Oli kamala näky, kun tehtaan paperivarastot syttyivät palamaan. Sitten tammikuun puolella ruvettiin laittamaan lapsia ja vanhuksia evakkoon. Äiti jäi lehmien kanssa Imatralle. Me mahduimme mukaan junaan vasta kolmannella yrittämällä. Jääsken asemalla pieni poika toivoi, ettei olisi mahduttu ollenkaan. Junamatka Peipohjaan kesti viisi vuorokautta. Juna pysähteli usein ja matkustajat menivät ulos hangelle lakana peittonaan. Perillä Sohlikon talossa meillä oli hyvä vastaanotto.

Nyt pitää mennä tarinassa vähän taaksepäin, koska aion haastaa sekä Kaplaista että Räikkösistä. Isäni Antti tuli kotivävyksi vuonna 1928. Minä synnyin vuonna 1934. Isäni jatkoi entisessä työssään voimalaitoksella, mutta auttoi myös kotitöissä aina kun ehti. Työssäkäynti oli mahdollista, koska meillä oli vakituinen auttaja, jonka nimi oli myös Antti Kaplas. Tämä Antti joutui olemaan sodassa koko sodan ajan. Voimalaitos anoi isälleni vapautuksen talvisodasta, jossa hän ehti olla vain vähän aikaa. Isä osallistui jatkosotaan, missä hän sain pysyvän vamman kasvoihinsa.

Kesällä 1940 pääsimme mammani kanssa tulemaan Köyliöstä Mellonkylään, missä äitini oli lehmien kanssa. Täältä siirryimme Salo-Issakkaan Anttilan taloon. Isäni rakennutti Suomen puolelle jääneelle pellolle niin sanotun sotamökin, johon muutimme talvella 1941. Hevonen (toinen hevosemme oli sodassa), sika ja kanat pääsivät siellä kaivettuun korsuun ja lehmät Hatakanmäeltä uuden tuvan lähelle siirrettyyn vilja-aittaan. Siihen päättyi ensimmäinen evakkoreissumme.

Karjalan kansan taivaalle tulivat synkät pilvet jälleen kesällä 1941, sillä silloin alkoi jatkosota. Äitini ja lehmät evakuoitiin Juvalle ja mammani ja minä Elimäelle. Pian taivas taas selkeni ja pääsimme muuttamaan takaisin, joskaan emme aivan sotamökille asti, vaan Tyyne Räikkösen kotiin. Emme olleet mitään sukua, mutta ystävyyttä riitti ja lehmätkin mahtuivat hänen navettaansa. Siihen aikaan sekä omat että eläinten ruuat olivat erittäin tiukalla.

Tätä aikaa ei kestänyt kauan, vaan tilanteen rauhoituttua pääsimme jo jouluksi Hatakanmäelle takaisin. Kotimme oli säästynyt suurimmalta tuholta ja vain tuvan päädyssä oli ammuksen aiheuttama ammottava aukko. Tietysti myös sotamökille siirretty vilja-aitta oli poissa. Lallolaiset jäivät asumaan sotamökille, koska heidän kaikki rakennuksensa olivat tuhoutuneet.

Sanonta sanoo, ettei kahta kolmannetta, ja niinpä kesään 1944 päästyä edessä oli taas lähtö, nyt kohti Pertunmaata. Muistan selvästi, kuinka tuolloin kymmenvuotiaana poikana katsoin taakseni niitä tuvan leveitä lattialankkuja ja ajattelin, ettemme niitä enää näe. Ja niin sitten kävikin, koska uudet asukkaat purkivat kaikki rakennukset maan tasalle.

Tällä evakkomatkalla äitini ajoi jälleen lehmiä ja hänen mukanaan muuttokuormaa ajamassa oli isäni enon poika, 15-vuotias Toimi. Mammani ja minä menimme häkäpönttölinja-autolla Mäntyharjuun ja siitä jonkun valtavan suuren muuttokuorman päällä Pertunmaalle. Pertunmaalla kuluikin sitten loppukesä kotiin pääsyä odotellessa, vaikka se tuntuikin toivottomalta. Toivoimme kuitenkin, että pääsisimme edes sotamökille takaisin.

Jännitimme kovasti sitä iltaa, jolloin radiossa luettiin rauhan ehdot. Vanhempani ymmärsivät niitä kuunneltaessa, että raja kulkisi Jääsken Vastasmäessä, mutta näin ei käynytkään. Sotamökki tosin säästyi. Äitini sai sinne osittaisen härkävaunukyydin eläimien kanssa ja Toimi lähti taas muuttokuorman kanssa muun kolonnan mukana kotiin päin. Itse lähdin pari viikkoa myöhemmin 75-vuotiaan mammani kanssa häkäpönttölinja-autossa Imatralle, mistä kävelimme perille 11 kilometriä. Mammalla oli kantamuksia ja minullakin pieni matkalaukku, joka on vieläkin tallella. Muistan ikäni sen paikan Näträmälässä, jossa lepäsimme. Näin päättyi toivon mukaan vihonviimeinen evakkotaipaleemme.

Kotona koettiin suurta iloa, kun apumiehenämme ollut toinen Antti Kaplas palasi hänkin vahingoittumattomana sodasta. Samoin hevosemme Poju tuli takaisin, tosin haavoittuneena, ja se jatkoi kotitöissä vielä pitkään.

Vanhempani alkoivat kovasti suunnitella, miten selvitä, kun tila oli mennyt niin pieneksi. Jäljellä oli 40 hehtaaria metsää ja yhdeksän hehtaaria peltoa. Isäni osti Imatralta asuintalon, mutta äitini ja minä halusimme asua Kuurmanpohjassa. Isäni yritti ehdotella minulle, että olisin lukenut papiksi, mutta minulla ei ollut lukuhaluja.

Jatkoimme elämää ja aluksi lehmät olivat edelleen vilja-aitassa ja muut eläimet korsussa. Vuonna 1948 lehmille valmistui uusi pieni navetta, minkä jälkeen oli vähän väljempää.

Toinen Antti Kaplas meni naimisiin ja muutti pois vuonna 1947. Mammani Anna Räikkönen sai iäisyyskutsun vuonna 1949. Hän oli ensimmäisiä Joutsenoon haudattuja jääskeläisiä, sillä Jääski oli lakkautettu vuoden vaihteessa ja Kuurmanpohja oli liitetty Joutsenoon.

Pikku hiljaa eläminen alkoi muotoutua. Työtä oli tehtävä kovasti. Muistan, miten äitini vei luovutusmaitoja polkupyörällä Imatralle. Isäni osti lisää peltoa ja metsää ja rakensi uuden navetan rehusiiloineen vuonna 1958.

Isäni pääsi eläkkeelle voimalaitokselta vuonna 1961. Äitini kutsuttiin pois vuonna 1967. Olin itse jo silloin kihloissa naapurin Kaijan kanssa. Meidät vihittiin samana vuonna. Elämä jatkui kolmisin reippaasti työtä tehden, raivaten ja lisämaata ostaen. Pitkän päivätyön tehnyt isäni siirtyi pois vuonna 1996 ja rakas Kaijani uupui vuotta myöhemmin. Ikävöin häntä aina. Koti on nyt hiljainen, koska nuorta väkeäkään ei ole.

Sodan menetykset olivat suuret, mutta tila on nyt laajentunut taas 135 hehtaariin, josta salaojapeltoa on 47 hehtaaria. Toivon sydämestäni, että elämä Kaplaalla ja Kuurmanpohjassa jatkuisi EU:sta huolimatta.