KUURMANPOHJAN VEPSÄN SUVUN VAIHEISTA



Eero Vepsä


Vepsän suku on asunut Kuurmanpohjassa ainakin 17OO-luvun alkupuolelta lähtien. Tuolloin sukunimi kirjoitettiin Wepsä. Suvun päätilan lisäksi Vepsät omistivat vuonna 1935 ostetun tilan. Molemmat tilat oli aikanaan erotettu suuresta Lemmetty -nimisestä tilasta. Vepsän tilojen yhteispinta-ala oli 100 hehtaaria, josta peltoa oli kolmannes. Tiloilla oli lehmiä yhteensä 25, hevosia 3 ja pienkarjaa noin 20 päätä.

Vuosien mittaan päätilalla asuneiden ihmisten määrä lisääntyi niin, että Juho Vepsä perheineen sekä Matti Vepsä jäivät hoitamaan suvun vanhaa tilaa. Antti Vepsä perheineen muutti puolestaan 1937 viljelemään uudempaa tilaa. Taloon asettuivat Hulda, os. Suutari ja Antti Vepsä sekä heidän lapsensa Väinö, Uuno, Eero, Arvo, Yrjö ja Elvi.

Seuraavassa kuvaillaan tämän perheen elämää ennen sotia, sotien aikana ja jälkeen. Vepsän tila oli tyypillinen tuon ajan omavarainen tila, jonka päätuotteena oli maito. Lehmiä oli kymmenkunta. Maito rahdattiin Kuurmanpohjasta Tainionkoskelle kylän muiden tilallisten tavoin päivittäin. Joulupäivä oli ainut, jolloin maitokuljetuksia ei tehty. Tainionkoski oli tuolloin Ruokolahden vauraan pitäjän keskuspaikka teollisuutensa ansiosta.

Tilan omavaraisuutta kuvaa hyvin se, että taloon ostettiin oikeastaan vain suola, sokeri ja kahvi. Kun rahaa tarvittiin johonkin suurempaan hankkeeseen, myytiin metsää. Puut myytiin lähinnä tukkeina ja vanerikoivuina. Puukaupoista tuli näin sivutuotteena halkoja, jotka taas myytiin Tainionkosken torilla. Vepsän talossa elettiin tuon ajan tyylillä.

Talon jokapäiväiset työt veivät ihmisten kaiken ajan. Vapaa-ajan ongelmia ei ollut. Vaikka elämä oli hyvällä mallilla, ei rahaa ollut liiemmin. Niinpä nuorten piti hankkia henkilökohtaisiin tarpeisiinsa raha erilasia töitä tehden. Tällaisia olivat maitokeikat, marjojen keruu tai Kuurmanpohjan kylän sahalla työskentely. Nämäkin tienestit olivat mahdollisia vain silloin, kun talon muilta töiltä ennätti. Tosin tarpeetkaan eivät olleet suuret. Tässäkään suhteessa elämä Vepsän tilalla ei poikennut Kuurmanpohjan muiden talojen menosta.

Muistelen Vepsän veljeksien Antin, Juhon ja Matin töitä ja harrastuksia tämän vuosisadan alussa. Maanviljely ja sen tuloksen parantaminen oli erittäin tärkeää. Eräs suuri uudistus oli siirtyminen vuoroviljelyyn.

Sivuharrastuksenaan Antti teki kirvesmiehen töitä ja maalasi sekä hautatauluja peltilevyille, että tauluja kotien seinille. Antilla oli kova yritys päästä Helsinkiin opettajakouluun - ja hän olikin siellä yhden lukukauden - mutta maalaispojan opettaja-haaveet esti opiskelun kalleus. Antti teki polkupyörän millä ihan lasketteli alamäkeä. Vuonna 1906 Antti osti oikean polkupyörän, jolla hän ajeli reilun 10 km matkan Hulda Mariaa katsomaan. Vuonna 1907 hän tarvitsi polkupyörää mennessään töihin (Saimaanhoviin) Ruhtinas O'ballenskin huvilalle noin 25 km päähän. Tästä on työtodistus jäljellä.

Juho oli hyvä metsämies, ja hänellä oli hyviä ajokoiria. Jänikset syötiin kotona, ja metsot ja muut linnut vietiin Waltionhotelliin. Oravat olivat myöskin yksi tulonlähde. Matti piti hevosista hyvää huolta. Valjaiden, reen ja kärryjen piti aina olla kunnossa. Me pojat vartioimme aina sitä, milloin Matti-sedällä loppuu tupakat. Silloin saimme mennä Matin hyvällä pyörällä kaupalle niitä ostamaan.

Sota muutti elämän. Kaikki näytti hyvältä aina siihen saakka, kun marraskuun viimeisenä päivänä 1939 syttyi talvisota. Sen jälkeen ei elämä palautunut Vepsän tilalla entiselleen koskaan. Tosin talvisodasta Vepsät selvisivät kodin menetyksellä. Se oli luonnollisesti kova paikka heille kuten kaikille muillekin saman kohtalon kokeneille evakkoon joutuneille karjalaisille.

Välirauhan ajan Vepsät olivat evakossa Imatran Korvenkannassa Juho Viitasella. Koko ajan eli kuitenkin mielessä varma usko siihen, että Kuurmanpohjaan päästään vielä takaisin.

Jatkosodan syttyminen vuonna 1941 toi Antti Vepsän perheeseen heti surua. Sodan alussa Uuno haavoittui Ensoon tehdyllä partiomatkalla Pelkolassa. Hänet tuotiin sairaalaksi muutettuun Tainionkosken kansakouluun, jossa hän kuitenkin menehtyi haavoittumispäivänään 11.7.1941. Uuno sai viimeisen leposijansa Karhumäen sankarihautausmaalla Imatralla yhteishautauksessa 21.9. 1941.

Valoa ja uskoa elämään toi se, että perheyhteisö pääsi muuttamaan takaisin kotiin Kuurmanpohjaan loppukesän 1941 aikana. Vanhempien mukana palasivat Arvo ja Yrjö, Väinön vaimo Helvi poikiensa Ahdin ja Alpon kanssa sekä Uunon leski Esteri pienen poikansa Reijon kanssa. Muut veljekset olivat rintamalla. Elvi oli mennyt naimisiin ja asui Ruokolahdella. Perhe oli syksyyn mennessä kotiutunut hyvin Kuurmanpohjaan. Uusi elämä vanhoissa puitteissa tuntui sodasta huolimatta lupaavalta.

Tällöin tuli taas murheellinen viesti, nyt Syväriltä. Tulenjohtueeseen kuulunut Väinö oli kadonnut 21.10. Hänet siunattiin poissaolevana keväällä 1944 Imatralla. Kuolleeksi hänet julistettiin virallisesti vasta vuonna 1949.

Eero ja Arvo olivat myös rintamalla. Toisella heistä oli mahdollisuus saada maanviljelyslomaa kevättöitä varten kotona Kuurmanpohjassa. Eero luopui lomasta. Hän palveli Syvärillä autoaliupseerina ja katsoi, että etulinjan pikakiväärimiehenä palvelevan Arvo-veljen kohdalla loma olisi tärkeämpi ja parempi ratkaisu.

Kun Arvon loma kesäkuun puolivälissä 1944 loppui, hän joutui palaamaan Kuurmanpohjan kylvöistä Kannakselle pikakiväärinsä ääreen. Arvo oli lomalta lähtiessään todennut vanhemmilleen, kuinkahan hän selviää rintamalla. Tämä toteamus kuvastaa niitä luonnollisia pelkoja, joita varmasti jokainen rintamalla ollut mies joutui kokemaan. Valitettavan monen kohdalla aavistuksenomaiset pelot toteutuivat. Niin kävi myös Arvon kohdalla. Hän kaatui Vuosalmella heinäkuun viidentenätoista päivänä vuonna 1944. Hänet haudattiin Jääsken sankarihautausmaahan heinäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä vuonna 1944.

Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua kesällä 1944 Suomen rintama perääntyi niin nopeasti, että samana kesänä Kuurmanpohjasta oli lähdettävä jälleen evakkoon. Nyt suuntana oli Pertunmaa Mikkelin eteläpuolella. Kun välirauha solmittiin samana syksynä, perhe siirtyi Pertunmaalta Imatran naapuriin Salo-Issakkaan, joka tuolloin kuului vielä välirauhan rajan Suomen puolelle jääneeseen Jääskeen. Imatran kauppalan perustamisen yhteydessä 1948 Salo-Issakka liitettiin Imatraan.

Sodissa traagisesti pienentynyt Vepsän perhe muutti talveksi toistamiseen Viitaselle Korvenkantaan. Samana talvena 1945 perhe osti maatilan Elimäen Soiniitystä. Tästä tulikin perheen pysyvä kotipaikka. Lapsista nuorin, Yrjö, jäi hoitamaan maatilaa yhdessä vanhempiensa kanssa.

Eero jäi puolestaan Imatralle. Maanviljelys ei häntä kiinnostanut, mutta yritystoiminta veti puoleensa. Vuonna 1945 hän hankki ensimmäisen kuorma-auton ja 1953 perusti Kaivinliike E. Vepsä & Kumppanit. Vuonna 1968 perustettiin kaivinliikkeen rinnalle Vepsä Oy, jonka alla nykyisin koko yritystoiminta tapahtuu.

Toiminnan menestyksellisyydestä kertoo, että vuonna 1982 Vepsä Oy palkittiin Etelä-Karjalan maakunnallisella yrittäjäpalkinnolla vuoden yrittäjänä. Rakennusneuvoksen arvon Eero Vepsä sai vuonna 1981. Eero Vepsän ollessa nyt eläkkeellä, yritystoimintaa hoitavat lapset perheineen.

Kuurmanpohjan Vepsän tilan Antin ja Huldan perheestä on 1998 elossa vain Eero Vepsä. Suvun päätaloon jääneet Juho ja Matti Vepsä olivat sodan alkaessa jo niin vanhoja, etteivät he joutuneet sotaan. Juhon lapsista vanhin Pentti oli vartio- ja linnoitustehtävissä. Paavo ehti sodan lopussa olla vuonna 1944 muutaman kuukauden armeijassa. Salme oli sodan aikana vielä lapsi. Sotien jälkeen Juho Vepsä perheineen ja Matti Vepsä muuttivat Elimäen Teuroisiin, jossa tilaa hoitaa Pentti Vepsä. Paavo on kuollut. Viisilapsisen perheen kasvattanut Salme Ukkonen elää Lappeenrannan Nuijamaalla.