KUURMANPOHJAN IKOSET



Elvi Arminen o.s. Ikonen


Isäni Tuomas Johannes Ikonen syntyi Jääsken pitäjän Kamajauholan kylässä vuonna1880 maanviljelijä perheeseen. Poikia syntyi taloon tasaisin välein kuusi kappaletta. He olivat: Antti, Aleksi, Eemeli, Tuomas, Väinö ja Ilmari. Vartuttuaan pojat hakeutuivat itsenäisiksi viljelijöiksi paitsi Eemeli, josta tuli kauppias ja isäni, joka haki paikkaansa elämässä ja päätyi lopuksi Amerikkaan.

Hän palasi muutaman vuoden kuluttua takaisin mukanaan komea Amerikan kirstu, joka oli täynnä monenlaista ihmeellistä tavaraa. Parhaiten muistan erittäin korkeat ja kovat irtokaulukset ja kalvosimet, jotka olivat sen ajan muotia. Nämä ihmeellisyydet hävitimme vasta isän kuoltua. Matkakirstu on vieläkin tallella.

Tässä vaiheessa isääkin alkoi jo kiinnostaa maanviljelys ja talonpito. Emännän oton aikakin oli jo käsissä. Hän menikin Kuurmanpohjaan Katri ja Matti Jäppisen taloon kosimaan nättiä tytärtä Iida Vilhelmiinaa. Vävy hänestä tulikin taloon yhdeksitoista vuodeksi. Sinä aikana työnteko luisti ja talo koheni.

Ihan oma talo kangasteli kuitenkin mielessä. Niinpä vanhempani ostivat ensimmäisen oman kodin Antrean pitäjän puolelta aivan Jääsken rajalta, Seitsolan kylästä. Kova työntahti jatkui täälläkin, joista ensimmäisenä navetan teko. Peltoja oli paljon, mutta ei yhtenäisenä alueena, vaan eri paikoissa. Lehmät lypsivät syksyisin hyvin mehevissä pelloissa. Päivälypsy katsottiin siihen aikaan tarpeelliseksi. Muistan aina äitini, kun hän kantoi kahta täysinäistä maitotonkkaa kädet venyneinä. Niinpä liikarasitus katsottiinkin lääkärissä huonovointisuuden syyksi ja suositeltiin kermanjuontia vahvistukseksi. Sitähän tulikin separaattorin torvesta mukavasti. Tästä alkoikin äidin pyöreys loppuiäkseen, mutta myös sairaudet myöhemmin.

Jääski oli kuitenkin jatkuvasti mielessä. Niinpä uusi tila ostettiin Jääsken Kuurmanrannalta. Kaiken muun työn keskellä alkoi täällä myös navetan rakennus. Siitä tuli tiilinen, komea, kaikin mukavuuksin varustettu ja hintava. Luulen ettei pitäjässä ollut samanlaisia kovin monta.

Tämän kodin tupaa rakastin, sen suuria ikkunoita ja vedenvälkettä ikkunoiden takana. Kirkonkylään ei ollut pitkä matka. Unohtumattomat Kirkko ja Vuoksen silta olivat lähempänä kuin muista kodeista. Tästä kaikesta piti myös ruokolahtelainen isäntä, joka myöhemmin talon osti.

Kuurmanpohjaan teki mieli. Olihan se äidin ja meidän lasten syntymäpaikka. Isällä oli jo pitkään ollut tähtäimessä määrätty paikka, Siljanderin talo, kuulemma entinen majatalo, jonka pitkän asuinrakennuksen toisessa päässä oli tilat kauppaa varten. Pihapiirissä oli myös nahkaverstas, jonka tummuneessa tuvassa kylän miehet kävivät tarinoimassa nahkuri Romon kanssa. Onneksi pahalta haisevat liotusaltaat olivat kauempana pihasta. Isäni mieleen oli tämä moninainen touhu, ja sitä hänellä riitti, sillä poikalapsia ei meidän perheessä ollut.

Äidille olivat lehmät ja muu karja kaikki kaikessa. Oli ihme jos joltakin lehmältä puuttui kantakirjanappi korvasta. Maidon piti olla rasvaista, sen tarkastuskarjakko kävi kerran kuussa mittaamassa. Lehmien harjaus suoritettiin kaksi kertaa päivässä ja hännäntupsuja pestiin yhtenään. Se oli äidin toivomus. Meidän karjaamme kuului myös aina muhkea sonni, jonka päästäminen navetasta, silloin kun kylän lehmiä tuli vierailulle, oli pelon paikka.

Hevoset kuuluivat isän reviiriin ja niitä oli runsaanlaisesti. Muistan että ensimmäisen kerran sodan takia lähdettäessä oli mukana viisi hevosta. Kaiken kruunu oli kuitenkin kantakirjaori Sulttaani, isän ylpeys. Silloin kun Sulttaanille tuli tammoja kylään, naisväki piiloutui tuvan puolelle.

Kauppaliike, sehän piti saada omiin nimiin, siinä se hoituisi muun työn ohella. Näin isä ajatteli. Ja hoituihan se talvisotaan asti Helka-sisaren tarmokkaissa käsissä. Mutta silloin kun kaikki oli erittäin hyvin, tuli talvisota. Meidän ja muiden karjalaisten suunnitelmat muuttuivat tai jopa pirstoutuivat. Tuli lähtö kodista, palaaminen ja taas lähtö. Isä ja äiti jäivät kahdestaan. Seurasi harhailua eri paikoissa.

Ilmi-sisko oli jo aikaisemmin mennyt naimisiin Jussi Kurjen kanssa. Minä avioiduin 1940 Viljo Armisen kanssa. Meidän kotipaikaksemme tuli Helsinki. Helka jatkoi lottahommista metsähallinnon kanslistina. Isä odotti toivorikkaana rajojen siirtoa. Hänen ja meidän kaikkien toiveet kuitenkin murenivat.

Vielä kerran vanhempani ryhtyivät talon pitoon. He ostivat Elimäen Raussilasta Korpivaaran sukutilan vuonna 1947. Tuli rohkea muutto isoon taloon, jonka varusteisiin kuului keskuslämmitys ja vesijohdot sisävessoineen. Nämä olivat harvinaisia maalaistalossa siihen aikaan. Navetta oli erittäin tilava, samoin suuri puutarha runsaine omenoineen. Kelpasi siellä yksiössä asuvan kaupunkilaisperheenkin kesää viettää. Siinä talossa ei työntekoa suinkaan saanut unohtaa olipa sitten omainen tai vieras. Vierasta työvoimaa oli siihen aikaan erittäin huonosti saatavilla.

Helka oli palannut kotiin ja meni naimisiin Kalervo Lallon kanssa. Heidän häänsä pidettiin tämän mukavan talon sisällä ja puutarhassa ruusujen kukkimisen aikaan. Silloin kaikki oli taas kerran kaikki ihmeen hyvin.

Mutta ihmisen ja suvun elämässä ja historiassa tapahtuu odottamatonta ja ennalta määräämätöntä. On nousuja ja laskuja.

Tuli sairautta. Isän sydänkohtaus pelästytti. Raskaan työn tekeminen kiellettiin isältä, jolla tarmoa olisi vielä hyvin riittänyt. Äidinkään terveys ei enää ollut kehuttava.

Alkoi kodin purku ja muutto vähätöisempään omakotitaloon. Surullista oli luopua rakkaista eläimistä ja kaikesta muusta. Raussilan kylästäkin ,joka oli tullut mukavasti tutuksi. Lohdutuksena Imatralle muutossa oli paikan tuttuus. Lähellä oli entinen rajantakainen koti, maitakin vielä, ja tuttuja naapureita lähellä. Seuraa rakastavana ihmisenä erityisesti äiti piti tästä uudesta tilanteesta.

Luopumistahan on koko elämä, senhän me erityisesti sodan aikana ymmärsimme. Siellä he lepäävät nyt Tainionkosken hautausmaalla, ahkerat ja yritteliäät karjalaiset, jääskeläiset vanhempani.

Muistan heitä rakkaudella ja kiitollisuudella.