OMASTA JA PERHEENI HISTORIASTA



Suoma Ikävalko o.s. Puhakka


Synnyin Pietarissa vuonna 1912. Isä oli liikemies, joka harjoitti halkokauppaa Pietariin ja niin perhe asui siellä ja oli vain kesä- ja joululomat isän kotitilalla Kärättilässä. Äiti Anna Maria oli omaa sukua Viskari ja hän oli syntynyt Jääsken Oravalassa.

Joulu vuonna 1916 toi muutoksen perheen elämään. Perheessä oli tuolloin minun lisäkseni kaksi poikaa: Aarne, joka kaatui sodassa vuonna 1944 ja Pietarissa syntynyt Toimi. Venäjällä alkaneet levottomat olot estivät meidän onneksemme paluun Pietariin. Isäni oli kuitenkin liikeasioiden takia palattava sinne. Olo siellä muuttui suomalaiselle miehelle tukalaksi, eikä paluuta ollut. Vasta keväällä piileskelyn jälkeen ja vartijoita lahjomalla sekä Rajajoen yli uimalla hän pääsi palaamaan Suomeen. Hänen paluuseensa ei enää kotona jaksettu uskoa ja varsinkin äiti oli jo niin väsynyt odottamiseen, että kun äkkiä tuli tieto siitä, että isä oli Jääsken asemalla, äiti suorastaan sairastui. Vapaussodan päätyttyä isä siirtyikin kotitilalleen viljelemään Kärättilän Hosmäen tilaa. Siellä syntyi veljeni Kauno vuonna 1919.

Me kuuluimme Kuurmanpohjan koulupiiriin ja siellä kävin kansakoulun. Muistan, miten me sen aikaiset tytötkin osasimme olla solidaarisia. Heino oli kiusoitellut pitkän aikaa erikoisesti Piepposen Helviä. Päätettiin antaa pojalle satikutia. Tuumassa olivat mukana Helvi Akkanen (päätekijä), Aune Hatakka, Helvi itse ja minä. Panimme pojan lumiselle tielle pitkälleen, kasvot hierottiin lumella ja lunta työnnettiin sisälle kaikista mahdollisista paikoista

Kuurmanpohja oli harrastuksista rikas kylä ja niinpä minäkin kuuluin marttajärjestöön ja Lotta-Svärd -yhdistykseen, niin kuin muutkin talojen tyttäret. Rakastuminen naapurikylän poikaan Väinö Ikävalkoon johti häihin syyskuussa 1939. Kuherruskuukausi loppui lyhyeen, sillä jo kahden viikon kuluttua häistä nuori aviomies kutsuttiin armeijaan. Alkoi talvisota. Miniäksi meno miehen kotiin ei pelottanut, olihan se karjalainen tapa.

Vuonna 1941 syntyi tytär Virpi ja vuonna 1943 syntyi poika Taisto, joka sai nimensä olevien olojen mukaan, sillä oltiinhan sodassa ja myöskin pojan isä maata puolustamassa.

Neljäkymmentäluvun monet evakkomatkat huipentuivat vuonna 1944 lähtöön, jonka tullessa olin aivan viimeisiä aikoja raskaana. Tarkoitus oli matkustaa lasten kanssa Lahteen Pietarin ajoilta tutun ystävällisen Linnankosken perheen kotiin. Jo asemalta minut kuitenkin vietiin ambulanssilla suoraan synnytyssairaalaan, johon oli evakuoitu paljon synnyttäjiä lähikaupungeista. Siellä syntyivät kaksospojat Rauno ja Reijo. Hoitohenkilökunta oli siellä ihmeteltävän ystävällistä, sillä siellä valmistettiin jopa vaatteita evakkoäidin kaksoispojille, vaikka itsekin olin siihen varautunut. Sairaalassa kyseltiin voisinko antaa nämä pojat kasvatiksi vieraalle, sillä lapsettomia pariskuntia riitti. Minulle oli selvää, ettei näitä poikia anneta, vaikka tilanne olikin kaikin tavoin epävarma. Vieressä ollut nuori tyttö teki toisenlaisen ratkaisun, mutta luovutushetken lähetessä itki katkerasti. Näistä pojista jouduttiin kuitenkin luopumaan liian varhain, jo ennen kouluikää. Toinen menehtyi vaikeaan sairauteen ja toinen kuoli tapaturmaisesti.

Vaiherikkaiden evakkomatkojen ja eri paikoissa asumisien jälkeen tuntui turvalliselta päästä vakituiseen omaan kotiin Kuurmanpohjaan. Omaa maata oli jäänyt valtakunnan rajan tälle puolelle ja kun saatiin ostaa läheltä talo maineen, järjestyi hyvä tilaisuus viljellä maata, mihin lapset varttuivat avuksi. Nuorimmat lapsista syntyivät täällä 1950-luvulla. Maanostojen kautta tila muodostui elinkelpoiseksi. Mieheni elämä päättyi vuonna 1986.

Kaikki vaikeat ajat, menetykset ja surutkin muuttuvat ajan myötä rikkaudeksi. Elän nykyisin nuorimman poikani kanssa rakkaassa Kuurmanpohjassa ja tunnen, että elämä on minua hyvin kohdellut.