MUISTELOITA



Maija Almgren o.s. Luukkonen, Iivarin tytär Termäeltä


Jääsken pitäjässä, Kuurmanpohjan kylässä, Haikaran talossa syntyivät Martti (s.1804) ja Maria (s.1827, os. Vederhorn) Luukkoselle vuonna 1864 kaksoset, kaksi poikaa, Antti ja Erik. Heistä Antti oli isoisäni eli vaija niin kuin Karjalassa sanottiin.

Perhe muutti tilasta lohkottuun Sillankorvan taloon ja Martti-isä kuoli lavantautiin jo vuonna 1868. Veljekset saivat talon perintönä 26. lokakuuta 1887. Sitten aikanaan taloon tulivat myöskin emännät: Erikin vaimoksi Anna Maria Jyrkinen ja Antille oman kylän tyttö Henttosen Katri.

Katri oli rivakka ja kipakka vaimoihminen ja Anna sairaalloinen. Siksipä ei yhteiselo oikein tahtonut sujua ja Katri ja Antti lähtivät perintötalostaan kesällä 1898, saatuaan 300 markkaa rahaa. Muutaman vuoden Ret'ojalla asuttuaan Antti-vaija aloitti oman talon rakentamisen Termäelle, Viipuri - Imatra -maantien varteen. Kerrotaan, että Antilla oli tehtynä jo muutama varvi hirsiä, kun Katri tuli katsomaan. Kun Katri totesi, että tuvan ikkuna olisi tullut metsään päin, eikä siitä olisi nähnyt tielle, ei Antin auttanut muuta kuin purkaa jo tehty työ ja kääntää talo toisinpäin.

Katri-mamma oli kipsakka mutta sukulaisistaan pitävä ja tunnustusta antava, miniälleenkin hyvä. Niinpä hän ainakin kerran vuodessa kävi sukuloimassa. Parikin viikkoa matkaan saattoi aikaa kulua. Antti-vaija hiljaisena ja leppoisana isänä kopotteli pienempiä polvellaan ja isommat tytöt tekivät askareet. Katri-mamma aina palattuaan reissulta totesi: "Että kyllä taas oli hyvä olla, kun sai oikein haastaa". Antti, vaikka oli hiljainen ja vähän saamatonkin, oli todella kätevä käsistään. Niin hyvin tehtyjä pärekoppia ei äitini ollut milloinkaan nähnyt.

Niin vuodet kuluivat ja lapsikatras karttui. Heille syntyi kaikkiaan yhdeksän lasta, joista kolme kuoli pienenä: Hilda Maria, Antti, Anna Alisa, Toivo Johannes, Hilma Helena, Aura Emilia, Erik Iivari, Lempi Katri ja Aina Rauha. Vielä olisi Antti-isän mielestä pitänyt olla yksi tyttö, että olisi sille Meeri-nimen saanut antaa. Isä nimittäin antoi lapsilleen aina nimet.

Äitini, Rauha Lassila (s. 1904) tuli Termäelle syksyllä 1937, jolloin hänet vihittiin isäni Erik Iivari Luukkosen kanssa Jääsken pappilassa. Tilanne oli kaiken kaikkiaan melko jännittävä ja muutoksia tullessaan tuova Termäellä. Olihan Iivari jäänyt leskeksi neljä vuotta sitten Aino-vaimon kuoltua. Raili-tyttö oli nyt kuusivuotias. Rauhan elämään oli myös kuulunut paljon surua ja murhetta. Hänkin oli leski. Hän oli menettänyt miehensä ja molemmat pienet poikansa.

Oli se varmaan aika jännittävää tulla karjalaiseen maalaiskylään miniäksi. Niin vain alkoivat arkiset asiat, opittiin ja sopeuduttiin puolin ja toisin. Antti-vaija kuoli 73-vuotiaana lokakuussa 1937 kotonaan, vain vähän aikaa sairastettuaan. Näin hänen ei tarvinnut raskasta evakkotaivalta kulkea, vaan hän pääsi kotipitäjän multiin esi-isien viereen. Vaikka kotiaskareet olivat Rauhalle uusia ja outojakin, niin hyvin hän niistä selvisi. Pelakuut Termäen ikkunalla kukoistivat ja mamma kehaisi toisille emännille: "Kyllä meillä nyt leivotaan hyvää vehnästä, ihan vie kielen mennessään".

Pyykki pestiin läheisessä ojangossa, jossa oli pata veden lämmittämistä ja keittämistä varten. Saaren ojasta saatiin vesi. Naapurin lehmät olivat kerran karanneet ja menneet pyykkipaikalle. Edellisenä päivänä oli pataan jäänyt lipeävettä, onneksi aika laimeaa. Lehmät olivat juoneet lipeävettä, kuitenkaan siitä pahemmin kärsimättä. Kerran Hyrkkään iso emakko oli tullut eteiseen ulko-oven ollessa auki. Se oli saanut ruokakomeron oven auki ja syönyt kattilallisen kaalisoppaa!

Mammalle olivat tärkeitä kyläilemiset, hartaushetket rukoushuoneella ja Paakin talossa olevien Lempi-tyttären ja Leistomäellä Aura-tyttären luona käynnit. Kerran talvella oli sovittu, että Paakin Eino tulisi hevosella mamman Paakille hakemaan. Vaan tulikin aivan kauhea lumituisku. Ei näkynyt maata ei taivasta, kujaset olivat täynnä lunta, eikä Eino päässyt hevosella tulemaan. Mamma oli kovin kiukustunut ja kahlannut läheiselle Setän Marille ja siellä asiaa harmitellut: "Minnuu ei oo ikuna ilmat estäneet".

Näin ajat kuluivat arkisissa asioissa melkein kaksi vuotta, kunnes sitten elokuussa 1939 syntyi Seija-tyttö. Kun kotona tapahtunut synnytys oli onnellisesti ohi, kätilö oli sanonut: "Nyt tarvitaan äidille jotain virkistävää". Lähteestä haettiin kylmää ja vahvaa Lemmikin maitoa, nykyaikana monien parjaamaa asiaa. Eipä ne siihen aikaan olleet kovin ihmeellisiä nuo virkistysaineet! Rinteessä oleva lähde oli sen aikainen jääkaappi.

Termäellä oli siihen aikaan ajokoira, Raija nimeltään. Kun Seija-vauva laitettiin koriin nukkumaan ja kori sängyn päälle, oli koira tullut huoneeseen. Se oli haistellut ihmetellen uutta tuoksua ja kuunnellut tuhinaa, joka sieltä kopasta tuli. Koira oli noussut etukäpälille sängyn reunalle, katsonut koppaan ja hyväksynyt uuden tulokkaan perheeseen. Ja sitten ne rotinat. Yhtäkkiä alkoi tulla vehnästä, piirakoita ja kakkuja ihan valtavat määrät. Olisipa silloin ollut pakastimet, niin ei olisi ollut leipomishuolia pitkään aikaan. Asia oli oikein hyvä , mutta säilytys oli hankalaa, varsinkin kesäaikaan.

Oli ollut kaunis ja hyvä kesä. Marjat ja omenat olivat jo melkein kypsiä, kun oli aika viedä vauva kastettavaksi. Isä poimi suuria keltaisia karviaisia ja omenia, valkeita kuulaita ja vei ne myytäväksi Enson torille. Rahoilla ostettiin kastepuku, joka maksoi 50 markkaa. Kastepuku on niitä harvoja asioita, joka saatiin Karjalasta mukaan ja se on vieläkin meillä.

Myöhään syksyllä alkoi sota. Se ei Termäellä alkuun saanut aivan järkyttäviä muutoksia aikaan. livari ei vielä silloin lähtenyt sotaan, vaan hän teki sotatöitä Ensossa. Alituiset Enson pommitukset olivat kuitenkin ainaisen pelon aiheena Termäelläkin. Talvi oli kovin kylmä ja lunta oli paljon. Ei Rauha voinut pienen vauvan kanssa ilmahälytyksen tullessa mihinkään metsään lähteä. Onneksi ei yhtään pommia sinne osunut. Uunien lämmittämiset ja leipomiset piti tehdä yöaikaan savun näkymisen vuoksi. Kaupassa käyntikin oli melkoista kujanjuoksua, kun oli pitkät peltoaukeamat ja pommikoneet saattoivat tulla milloin tahansa.

Talvi kului näin, kunnes helmikuussa tuli määräys vanhusten, äitien ja lasten evakuoinnista. Pelättiin sota-alueiden laajenevan. Niin sitten mamma, Raili, Rauha ja Seija-vauva vietiin Köyliön pitäjään Länsi-Suomeen. livari lähti rintamalle vähäksi aikaa, kunnes sota päättyi ja Karjalasta oli lähdettävä.

livari sai uuden työpaikan Nurmijärveltä ja Kuuselan pienestä kamarista tuli uusi koti. Seuraavana vuonna, ennen juhannusta sota alkoi uudestaan. livari lähti rintamalle Rauhan jäädessä tyttöjen kanssa Nurmijärvelle. Taas oli kaikki outoa ja murheellista, huoli rakkaastaan ja kodista Karjalassa. Kuitenkin eteenpäin mentiin päivä kerrallaan.

Kuuselan Kaisa oli Rauhalle tuki ja turva. Rauha odotti nyt toista lastaan eikä miehestä ollut turvaa. Elokuussa syntyi toinen tyttö, livarille kolmas. Poikaahan lapsesta oli kovasti toivottu. Isälle se oli todella kipeä asia. Hän pääsi ensimmäisen kerran lomalle vasta jouluna. Maija-tyttö osasi jo vierastaa isäänsä. Sota-aika oli kovaa kaikille. Vauva oli itkuinen ja nukkui huonosti, Rauhalla oli huoli miehestään rintamalla. Kaikesta oli puutetta. Oli kuitenkin onneakin mukana. Lapset kasvoivat, livari säilyi terveenä ja haavoittumatta rintamalla.

Näin kului aika vuoteen l943. Sotatilanne oli rauhoittunut, elettiin asemasodan aikaa. Rauha pääsi lähtemään Termäelle tyttöjen kanssa. Siellä oli hyvä ja rauhallista olla sodasta huolimatta. Oli muutama kana, joiden munista laitettiin ruokaa. Maija oli kurkistanut oven raosta ja kysynyt: "Mitä äiti lappille keittää, kokkiako ( munakokkelia)?"

Näin kului talvi ja kevät ja oltiin jo melko lähellä juhannusta, kun taistelut alkoivat riehua toden teolla. Kaikkien piti kiireen kaupalla lähteä evakkoon. Tavaroiden kuljettaminen oli mahdotonta, koska Termäellä ei ollut hevosta. Vaatteita ja astioita pakattiin puulaatikoihin ja Paakin miehet kävivät ne viemässä tien varteen. Kun livari sitten syksyllä tuli sodasta, ryhdyttiin tavaroita etsimään. Kovan työn jälkeen laatikot löytyivät jostain päin Keski-Suomea. Ne oli avattu ja kaikki vaatteet ja liinavaatteet olivat kadonneet. Löytyi sentään seinäkello, joka käydä raksuttaa vieläkin meidän keittiön seinällä.

Paakin ja Leistomäen väen kanssa Rauha ja tytöt lähtivät evakkomatkalle. Paakin Eino otti tytöt kuorman päälle. Rauha ja muut aikuiset kävelivät ja ajoivat lehmiä. livarikin oli päässyt tapaamaan perhettään juuri ennen evakkotaipaleelle lähtöä. Lappeenrantaa kohden kuljettiin. Kaukopään tehtailla piti olla lepotauko ruokailua varten. Tiet ja tehtaan piha olivat tupaten täynnä ihmisiä ja eläimiä. Vihollinenkin oli tämän huomannut ja alkoi pommitus. Syntyi valtava sekasorto. Ihmiset ja eläimet juoksivat kauhuissaan pois aukealta pihalta. Rauha oli siepannut tytöt kainaloonsa ja mennyt pienen kopin seinustalle kyyhöttämään. Onneksi kukaan ei loukkaantunut. Tilanteen mentyä ohi ihmiset olivat kiireesti saaneet lehmät kokoon ja matkaa jatkettiin Mikkeliin päin. Siellä oli rauhallista. Seija-tyttö oli ihan hiljaa mutta Maijalla oli kommentti tapahtuneeseen: "Ei tulla koskaan tänne Imatralle, kun täällä näin hälyttää". Evakkokoti löytyi Savitaipaleelta Rantakaulion talosta.

Sota loppui ja Termäen koti menetettiin lopullisesti. livari pääsi siviiliin ja uutta kotia varten ostettiin vapaasta kaupasta hehtaarin kokoinen tontti Nurmijärveltä. Sinne livari rakensi kodin kylän perukoille, synkkään metsään. Uuteen kotiin päästiin muuttamaan vuonna 1950.

Rauha ja Iivari eivät päässeet enää käymään kotimökillään Karjalassa. Meillä tytöilläkin aikaa ehti kulua 52 vuotta. Termäen koti jäi niin lähelle raja-aitaa, ettei sinne aluksi päässyt ollenkaan, nykyäänkin vain vartijoiden saattelemana. Kaikki rakennukset oli uuden rajan tultua purettu. Löysimme aitan nurkkakivet, vähän juhannusruusuja ja vanhan villin omenapuun. Maisema oli metsittynyt ja ryteytynyt. Tunne oli kuitenkin ihmeellinen siellä käydessä. Luonnon rauhallisuus, puiden humina ja auringon lämpö. Aivan kuin esi-isien olemassaolon olisi voinut tuntea. Tätä kaikkea ei mikään voi tuhota eikä hävittää. Siellä on ollut meidän kotimme.