MUISTOJA AKKASEN SUVUSTA



Kauko Akkanen


Akkasen suku muutti vuonna 1787 Kirvusta Jääsken Lokkarilaan, missä suku jakautui asumaan ympäri Jääsken pitäjää ja ehkä naapuripitäjiinkin. Isoisäni Antti Mikonpoika Akkanen (s. 1841) tuli kotivävyksi mentyään vuonna 1862 naimisiin Katri Antintytär Nikkarin kanssa (s.1847), joka oli tuolloin vasta viisitoistavuotias. He tapasivat toisensa ensi kerran luultavasti puhemiehen välityksellä.

Isoisäni harjoitti maanviljelyksen ohella liiketoimintaa. Hän kuljettihevosella tavaraa Pohjanmaalle ja paluurahtina omalle paikkakunnalle. Hän osti myös lähipaikkakunnilta teuraskarjaa, joka teurastettiin kotona ja markkinoitiin tuoreena tai suolattuna Viipuriin tai Pietariin.

Heidän ensimmäinen lapsensa Antti syntyi vuonna 1867. antti meni naimisiin vuonna 1896 Anna Antintytär Vederhornin (s. 1877) kanssa. Toinen lapsi Juha syntyi vuonna 1870 ja hän meni naimisiin vuonna 1894 Vappu Antintytär (s. 1874) Kuisman kanssa. Heidän maatilansa tunnettiin Laitisen nimellä.

Kolmas lapsi Helena (s. 1875) meni naimisiin vuonna 1894 Matti Matinpoika Kukkosen kanssa (s. 1867) ja he muuttivat Nuijamaalle. Neljäs lapsi Anna (s. 1879) vihittiin avioliittoon vuonna 1903 Salo-Issakasta kotoisin olleen Matti Rapasen (s. 1861) kanssa. Viides lapsi Matti (s.1885) oli isäni. Hän meni naimisiin vuonna 1911 Amalia Henttosen (s.1892) kanssa. Kuudes lapsi August (s. 1887) muutti Viipuriin ja eli poikamiehenä.

Isäni kertoi hankkineensa kihlarahat metsämiehenä teeriä pyytämällä. Isälleni ja äidilleni syntyi visi lasta: Helvi (s. 1912), joka meni naimisiin Väinö Vepsän kanssa, Suoma (s. 1920), Annikki (s. 1922), Kauko (s. 1930) ja Lea (s. 1933).

Pojista antti ja Matti jäivät perheineen maatilalle ja Antti Akkasen kuoltua vuonna 1913 he jakoivat tilan vuonna 1916 keskenään. Antti jäi perheineen entiselle paikalle ja Matti rakensi lähelle omat rakennuksensa. Tilan nimeksi tuli Hakaharju. Venäläiset purkivat molemmat talot välirauhan aikana ja siirsivät ne Räikkösenmäelle eikä niitä enää siirrettu takaisin entisille paikoille.

Ensimmäinen, minulle myöhemmin kerrottu, lapsuuden tapaus oli, kun sen ajan tapojen mukaan vanhemmat lapset joutuivat hoitamaan pienempiään. Erityisesti kesällä Suoma ja Annikki joutuivat nukuttamaan meitä pienempiä ulkona. Kun me vähän ummistimme silmiämme, niin silloin isoja siskoja vietiin uimaan. Ei kai se lapsenlikotus siinä iässä mitään herkkua ollut, koska tarjolla oli paljon mielenkiintoisempia leikkejä. Me tietysti heräsimme, kun siskot olivat kuulomatkan ulkopuolella. Äiti torui tyttöjä heidän palatessaan, mutta tytöt puolustautuivat sillä, että lapset nukkuivat silloin, kun he lähtivät. Äidin torut eivät liene olleet kovin voimakkaita, sillä kuuleman mukaan tätä tapahtui aika usein.

Evankelinen herätysliike toimi Jääskessä hyvin voimakkaasti ja siinä olivatsekä isäni että äitini aktiivisesti mukana. Kylämme rukoushuoneella eri hartaustilaisuuksissa istuin isäni vierellä penkillä. En osannut silloin laulaa enkä koskaan oppinutkaan, vaikka isäni sormi kulki virsikirjan tai Siionin kanteleen rivillä.Siellä oli voimakkaita sananjulistajia. Musiikkipuolesta vastasivatkylän kuoro ja sisareni kaksinlaulullaan.

Tiesin tulleeni isoksi pojaksi, kun sain mennä ilman isää rukoushuoneen parvelle. Siellä oli paljon muitakin nuoria ja takapenkillä istui joku vanhempi mies katsomassa, että nuoret käyttäytyivät niin kuin kirkossa pitikin.

Ensimmäiset itse hankitut tulot sain kesällä 1938 tai 1939, kun oli hyvä mansikkavuosi. Siskoni Lean kanssa keräsimme ojan pientareilta mansikat isän tekemiin roppeisiin. Ahomansikat menestyivät, koska silloin peltoja ei oltu salaojitettu eikä käytetty keinolannoitteita tai rikkaruohojen torjunta-aineita.

Ensimmäinen pankkikokemukseni oli, kun vein mansikoista saamani rahat Juho Vertasen peräkamariin, missä oli kylämme Osuuskassa. Osasin silloin jo prosenttilaskua ja laskin, kuinka paljon minulla olisi rahaa 50 vuoden kuluttua, mutta en tiennyt inflaation vaikutusta.

Hanskin urheilijapojista, erityisesti Olavista, on kirjoitettu paljon, mutta heidän valmentautumisestaan ei monikaan tiennyt. Asuin naapurissa ja Ollin hyvänä kaverina seurasin heidän harjoitteluaan. Hanskilla oli lampaita ja tietysti äkäinen pässi ja pojilla oli tapanamennä kesällä lampaiden hakaan, missä myös pässi oli. Rohkein meni mahdollisimman kauas aidasta pässin lähelle, jolloin pässi otti vauhtia ja poika juoksi karkuun minkä jaloista pääsi. Myös talon kukko kuului samaan valmennusrenkaaseen. Kukko oli päässyt pihalle ja mennessäni kylään kukko huomasi minut. En ehtinyt karkuun, vaan kukko hyppäsi olkapäällenija teki aikamoisen haavan poskeen. Verta tuli ja tuli huutoakin, mutta kukolle alkoi lähtölaskenta, joka ei kestänyt kauan.

Meillä Lemmetynmäen lapsillaja varhaisnuorilla oli varmaan samat harrastukset ja leikit kuin muillakin siihen aikaan: kuurupiilot, kittilä ja kuoppapallo. Vanhemmat pelasivat jo pesäpalloa ja kävivät ritsasotaa, jossa kävyt olivat kovia. Erityinen harrastus olivat myös napakiikut. Vanhemmilla pojilla oli kilpailu siitä, kuka pääsi ja uskalsi mennä useimpia kertoja kiikussa ympäri. Muistaakseni yli sadan kierroksen kerhoonpääsivät Vepsän Yrjö, Hanskin Olavi, Unto ja ehkä muitakin.

Kesällä onkiminen oli mieluisa harrastus.Valkealammesta sai vaaleita ahvenia ja Mustalammesta mustia ahvenia. Hiirenjärvestä onkeeni tarttui kerran todella iso lahna. Vapa taittui kolmesta kohtaa poikki ja istuin rantavedessä kalan päällä, mutta karkuun se pääsi. Vierailin usein äitini kotitalossa Hosmäellä ja Lassen kanssa saimme katiskasta kalan, joka valokuvattiinkin, koska se lienee ollut suurin Kuurmasta saatu lahna. Nämä ovat alle kymmenvuotiaan muistikuvia lapsuudesta, jonka talvisota ja evakkomatka katkaisivat.

Palattuamme vuoden 1941 lopulla kotikyläämme, siellä oli paljon miinakenttiä raivaamatta ja maastossa oli muitakin aseita ja ammuksia. Vanhempiemme varoituksista huolimatta me pojat aloimme toimia nuorina pioneereina purkamalla miinakenttiä, jotka olivat useimmiten merkittyjä. Heti lumien lähdettyä kilpailimme siitä, kenellä oli useampi kilo trotyyliä, kenellä useampi laatikko kiväärinpatruunoita ja kuka oli löytnänyt parhaan kiväärin.

Oikeat pioneerit tulivat keväällä purkamaan miinakenttiä ja varoittivat meitä kovasti siitä, kuinka vaarallista puuhaa tämä oli. Ajattelimme, että mitäs he ovat neuvomaan meitä, mehän olimme jo täysiä tekijöitä. Vanhempina ymmärsimme, kuinka oikeassa pioneerit olivat.Meillä oli onni mukana. Naapurikylässä meni kolme poikaa miinakenttiä purkaessa.

Sota-aikana miesten ollessa rintamalla jäivät kotityötnaisten ja alsten tehtäväksi. Lapsia ja nuoria kehotettiin ja kannustettiin töihin. Palkkioksi sai erilaisia rintamerkkejä sekä ehkä vähän rahaa.

Uudisrakentaminen oli voimakasta. Isäni oli epäileväinen sodan lopputuloksen suhteen. Meillä oli tarkoitus rakentaa vasta vuonna 1944, mutta venäläisten tulo keskeytti suunnitelmat. Siihen saakka asuimme Laitisella.

Käsitykseni oli, että kyläyhteisössämme ihmiset olivat suhteellisen tyytyväisiä, vaikka elintasoamme ei voi verrata nykyiseen. Kotiseuturakkaus oli selviö. Samoin pyrittiin sosiaaliseen tasapuolisuuteen, mikä näkyi sukupolvenvaihdoksissa, vaikka tiloista olisi tullut aivan liian pieniä.

Osittain luontaistaloudessa elävä kylä tuli toimeen paljolti omineen. Räsäsen Jussi teki saappaat, Luukkosen Leena hieroi ja kuppasi, Walleniuksen Jussi kengitti hevoset ja teki pajatyöt, Arminen räätälöi, Salakan Lyyti teki leningit, Enon Mari eli Mari Rautio laittoi sijoiltaan menneet jäsenet paikoilleen ja kylämme välskäri-lääkäri Joosepin Jussi paransi monta vaivaa. Ammattiauttajia ei tarvittu, koska sukulaiset olivat lähellä ja sukulais- ja naapurisuhteet olivat hyvät. Jaoimme ilot ja surut keskenämme.

Tällaisena näin kotikyläni.