TAPAHTUMIA KESÄLTÄ 1944 JA VÄLIRAUHAN JÄLKEISELTÄ AJALTA



Pertti Monto


Vuonna 1944 juhannuksen jälkeen pyysin kapteeni Ikäheimolta lupaa lähteä katsomaan, oliko kotikylä evakuoitu ja sainkin kulkuluvan. Kun tulin Kuurmanpohjaan, sanoin niin kuin Raamatun alussa: "Maa oli autio ja tyhjä". Koneita ja huonekaluja oli jätetty tien sivuun evakuointia varten. Ajelin eteenpäin. Virolaisen talon pihassa näin sotilaan, ajoin pihaan ja kysyin kuka hän oli, kun kylä on jo näin tyhjä. Hän sanoi, että hänen kotiväkensä oli vuokrannut tämän ja viljeli sitä. Tämä mies oli Pekosen Jussi ja kerroin hänelle, missä minun kotini oli. Kotona kiertelin kaikki paikat ja kaikesta näkemästäni huokui aution ja hyljätyn tuntu. Ajelin vielä Imatralle, missä näkyi sotilaita ja muutama siviilikin.

Heinäkuun 10 - 15 päivän paikkeilla Neuvostoliiton Kaartin valioarmeija vedettiin pois Suomesta, kun se ei niillä voimillaan päässyt tavoitteisiinsa. Näin alkoi taas asemasota.

Minun kotiväkeni oli evakossa Juvalla. Tilanne rintamalla antoi mahdollisuuden laskea myöhästyneenä heinätöihin rajan pintaan. Isä tuli Juvalta töihin. Hän oli vuonna 1935 halvaantunut vasemmalta puoleltaan, mutta oli toipunut kohtalaisen hyvään työkuntoon. Toiseksi tuli nuorempi veljeni Risto. Hän oli 14-vuotias eikä ollut silloin liian nuori kovaankaan työhön. Siskoni Irma oli talvisodassa jäänyt sotaleskeksi. Hän oli parhaassa työiässä ja tuli vanhan ja nuoren avuksi. Toinen veljistäni Erkki oli kutsuttu armeijaan asevelvollisuutta suorittamaan. Olihan hänellekin ikää kertynyt peräti 17 vuotta.

Syyskuun alussa olimme Noskuassa reservissä rakentamassa tukilinjaa. Kolmannen päivän iltana läksin käymään Kuurmanpohjassa. Olin muistini mukaan ainakin kerran aiemmin käynyt kotona omin luvin. Seuraavana aamuna läksin pahasti myöhästyneenä takaisin. Pyörän kumi puhkesi vielä matkalla. Onneksi paikkaustarpeet olivat mukana. Ehdin ajatella, että nyt myöhästyn paljon linnoitustöistä. Kun tulin teltalle, kaikki miehet olivatkin siellä ja sanoivat, että aselepo on solmittu.

Minun ja usean muunkin tehtävät muuttuivat viljan puinniksi. Tässä oli lähellä iso järvenpohjasta kuivattu Vehkeinniitty. Tämä pelto oli suurimmalta osiltaan viljana ja kasvu erittäin hyvä. Puimakone oli pellolla ja niittokoneella pantiin vilja poikki, haravakoneella kokoon ja suoraan puimakoneeseen. Tätä työtä kesti 19. päivään syyskuuta saakka, jolloin solmittiin välirauha. Minä sain evakuointiloman ja läksin Kuurmanpohjaan.

Kotona oli evakuointi jo hyvällä mallilla. Kun heinät olisivat jääneet rajan taakse, ne oli ajettu isän veljen taloon Kallionpäähän. Haukan pellolla oli puimakone, jolla kotipellon viljat oli puitu. Meillä oli yksi salopelto kaurana. Lähdimme pelastamaan tuota viljaa Suomen puolelle, koska tämä pelto jäi melkein kokonaan rajan taakse. Isä ajoi parikoneella poikki ja JR 6:sta oli Kauton Tuure ja Suojapellon Rauhan isä, Nestori Miikki apuna. Teimme haasioita metsään puiden väliin ja sinne niitä kauroja ajettiin talvella pois kuljetettavaksi. Ei se työ oikein hyvin tullut tehdyksi, kun oli liian vähän aikaa, sillä rajan pinta piti tyhjentää siviileistä. Minun lomani päättyi. Lähtiessä oli sanottu, että Lappeenrannan HTK:sta eli henkilötäydennyskeskuksesta saa tietää missä oma yksikkö on.

Minun armeijasta kotiuttamispäiväni oli 19. marraskuuta 1944. Tämä ensimmäinen talvi asuttiin Matti-sedällä Kallionpäässä. Äiti oli myös tullut karjan kanssa Juvalta. Rajan pintaan jääneitä rakennuksia ei valtio lunastanut, joten ne oli annettava käyttöön. Muutimme sinne kaiketi huhtikuussa. Naapurin rajavartio käyttäytyi röyhkeästi, näytti mahtavuuttaan. Hyvin usein keskiyöllä oli sotaharjoitus lähellä rajaa ja hämärän aikaan ammuttiin valoraketteja ja konetuliaseiden valojuovasarjat piirsivät ratojaan. Emme me tälle ilotulitukselle räpyttäneet, se oli masentavaa, koska rajalla piti olla rauha. Meillä oli pieni koira, joka oli hyvin tottelevainen ja oppi helposti temppuja. Venäläinen rajapartio vihelteli ja maanitteli sen yli rajan ja ampui sen. Vähitellen se uhittelu kuitenkin muuttui parempaan päin ja vuosien kuluessa loppuikin.

Meillä oli riihi ihan lähellä rajaa, ja sitä käytettiin vilja-aittana. Olin ottamassa viljaa myllyyn vietäväksi. Venäläinen partio löi viikatteella heinää rajapolulta, ettei se kastelisi polvia kulkiessa. Siinä riihen kohdalla oli nuori poika, varmasti asevelvollisuuttaan suorittava. Kun katsoin poikaan päin, hän vetäisi vasemman käden hihan ylös ja katsoi kelloa. Halusi kai näyttää, että hänellä on rannekello. Kun poika teki saman uudelleen ja katsoi sitten minuun, minä vetäisin myöskin hihan ylös ja olin katsovinani kelloa, vaikkei sitä ranteessa ollut, mutta sitä poika ei varmasti nähnyt. Halusin näyttää, ettei täällä ihan niin köyhiä olla, ettei kelloa omisteta.

Suomen ulkopolitiikasta vastaavilla kärkihenkilöillä oli voimakas pyrkimys parantaa maiden välisiä suhteita ja lopettaa ryssäviha. Kyllä suhteiden paraneminen näkyi tässä rajallakin. Jos sattui peltotöissä rajalle ja venäläinen partio vastapäätä, niin nostaessani kättä tervehdykseen oli vastaus pieni kumarrus. Venäläisillä oli näkötorni jossakin Lallon - Nenosen välillä oikealla puolella mäellä. Siitä oli hyvä näköala kaukoputkella tähän rajalle.

Meiltä jäi kaksitoista hehtaaria peltoa rajan taakse ja pellosta oli kova puute. Siitä saloniitystä, josta olen aikaisemmin kertonut, jäi pieni alue Suomen puolelle. Sitäkin pellon puutteessa viljelimme.

Olin kylvämässä niityllä. Omat rajavartiomiehet tulivat Räikkölästä päin ja siinä keskusteltiin vähän aikaa. Kun he lähtivät, ajoin ehkä pari kierrosta ja kun tulin takaisin rajalle, niin venäläinen aliluutnantti ja kersantti odottivat jo rajan takana. Aliluutnantti sanoi hyvällä suomen kielellä hyvää päivää. Vastasin, päivää päivää. Mies kysyi, mitä kylvät? Sanoin, että ohraa kylvän, mutta tässä rajan yli puhuminen on kielletty. Mies sanoi, että kuka kuulee jos puhellaan. Sanoin, että jos sattuu vaikka meidän partiomme tulemaan. Se sanoi, ettei tule, juurihan se meni ja puhuitte pitkään. Ajoin taas kierroksen ja kun tulin entiseen paikkaan oli miehellä pillitupakka pantu lepänoksaan ja hän heitti sen tänne puolelle rajaa. Siinä poltellessa hän kysyi, missä asuin ja oliko perhettä. Sanoin, että vaimo oli ja poika ja toisiakin lähiomaisia. Asuin, näytin kädellä, ensimmäinen talo rajan pinnassa. Kysyin, missä hän oli oppinut suomen kielen? Hän vastasi, että Petroskoissa. Hän oli käynyt suomenkielistä koulua ja vanhemmat puhui suomea. (Minua paikannimi hymyilytti, sillä kyllä se oli jonkin verran tuttu paikka on, mutta me sanoimme sitä Äänislinnaksi.) Minä kysyin, oliko hänellä perhettä ja missä hän asuu. Hän vastasi, että vaimo oli ja yksi lapsi, en muista oliko tyttö vai poika. Sanoi asuvansa Räikkölässä, missä hän oli tulkkina suomenkielentaitoisena. Hänen kaverina oleva kersantti oli Keski-Venäjältä, eikä ymmärtänyt suomea.

Ajoin taas kierroksen tai kaksi. Nyt mies heitti metallisen tupakka-askin ja sanoi, että ota siitä rahaa ja osta hänelle suomenkielistä kirjallisuutta, hän halusi kehittää kielitaitoaan. Katsoin ja oli siinä Suomen rahaa. Heitin askin takaisin ja sanoin etten osta, koska kirjallisuutta sai Petroskoistakin. Ajoin sen jälkeen monta kierrosta, kunnes kylvö loppui ja aloin laittaa konetta lähtökuntoon. Aliluutnantti katsoi kelloa ja sanoi, että onkin paras lähteä takaisin päin.

Rajavartio oli majoitettu naapuriin Haukalle, he eivät itse asuneet kotona. Kävin kertomassa vartiopäällikkö Paavo Mäkiselle mitä oli tapahtunut. Hän oli huolestunut ja sanoi, ettei olisi saanut antautua puheisiin. Ne saattaisivat antaa raportin, että täältäpäin oli otettu yhteyttä. Sanoin, että kun en ole mykkä ja toinen puhui selvää suomea, en voinut olla vastaamatta. En kuitenkaan puhunut siitä rahan tarjoamisesta kirjan ostoon enkä tupakasta mitään.

Sodan jälkeen elämä oli puutetta, kiirettä ja jatkuvaa työtä. Kaikesta oli puute paitsi työstä. Pikaisesti laskien viisitoista maanviljelijäperhettä rakensi tänne puolelle rajaa jääneille mailleen uuden kodin. Kenttäsirkkelillä oli paljon käyttöä etenkin kevättalvella, puutavaraa tarvittiin paljon. Puissa oli sirpaleita monin paikoin niin paljon ettei niistä ollut sahattavaksi. Tarkan valikoinnin jälkeenkin usein sattui sirpaleeseen ja se lisäsi sahauksen hintaa.

Sellaista oli elämä tynkä-Kuurmanpohjassa sodan jälkeen. Mutta oli kuitenkin haaveita, toiveita, tavoitteita mihin pyrkiä. Kaiketi se oli samaa koko Suomessa, ainakin karjalaisten keskuudessa. Sotakorvauksien maksun jälkeen elintaso nousi nopeaa tahtia ja kaupoissa oli muutakin myytävää kuin eioota.

Rajaseudun tilusjärjestelyjen jälkeen meiltä loppui asuminen rajalla. Vaikka jouduimme siirtymään pois rajalta, emme kuitenkaan menneet pois Kuurmanpohjasta. Rajalta rakennukset piti purkaa ja niistä maksettiin korvaus. Eräs rajalla asumisen hankaluus oli ettei vierailulle saanut tulla ilman lupaa. Alkuun luvat oli saatava nimismieheltä, mutta myöhemmin luvan sai antaa rajavartioston päällikkö. Se helpotti elämää rajalla.

Tynkä-Kuurmanpohjan alueelle muodostui ainakin 48 taloutta, rajavartio ja kansakoulu. Talouksista ei ole montakaan autioitunut. Kansakoulu on lakkautettu ja rajavartio muuttanut Salo-Issakkaan. Elintaso nousi jatkuvasti ja vuodet kuluivat. Edellinen sukupolvi, joka vielä sodan jälkeen oli vahvasti kiinni työssä saadakseen elämän muuttumaan oikeille raiteilleen, oli saatettu kirkkomaahan nurmen alle. Kunnioitan ja kumarran nöyrästi edellisten sukupolvien työlle. Ei heidän elämänsä helppoa ollut, oli huolta ja monenlaisia vastoinkäymisiä. Elintaso sodan jälkeen tänne vuoteen 1998 on noussut valtavasti. Mutta onko tyytyväisyys ja onnellisuus noussut? Se on kyseenalaista, sitä epäilen.