KOTIKYLÄ KUURMANPOHJA



Helka Lallo o.s. Ikonen


Muistan kylän, joka joen rantamilla aukes
joen, tuskin huomatun, niin pieni vaan.
Vain kerran levittäytyi uomastaan
kuin piristämään silmää katsojan.

Mut nuo rannat reunustamat joen
saven, mudan päällänsä ne kantoi.
Mudan, jossa siemen iti, kasvoi.
Täyden tähkäpään ja sadon antoi.

Ja reunamilla isot mäet piirtyi
kuin vartijoina kohti korkeutta.
Tuntuu kuin ois Luoja suonut
ne turvaamahan sille rauhaa uutta.

Ei ihme, että ihmisetkin siellä
sopuisasti elämäänsä eli.
Kun hyvinvointi oli kaiken yllä,
he tyytyväisnä siellä aherteli.

Kilvan siellä nuoret, vanhat
kotejansa kuntoon laittoi,
kun edistys ja tiedon valo
taivaltaan näin siellä taittoi.

Vaikka runsaasti näin siellä
viljeltiinkin aineen kylvösarkaa,
niin pelko Jumalaan
- se kosketteli tuntoon arkaan.

Tuli kevät - pihallansa kylän
nainen näki käen aivan pihapuussa.
Sanoi: tuo ei hyvää tiedä,
turmiota kukkuu käki tuossa.

Tuli syksy, mustat pilvet nousi.
Levottomuus hyvinvoinnin rikkoi.
Odotettiin kaiken jatkuvan näin vielä,
- epätoivoon kaikki ilo hukkui.

Ken mitata vois tuskan, hädän?
Ken laskea nyt voisi kyyneleet?
Kun sodan kauhut oli kylän yllä,
- me rauhaa olimme vain toivoneet.

Nyt halkoo rauhanraja tämän kylän.
Katsoo koteihimme, peltoihimme.
Katsoo määräävin ja kasvoin kovin
tietämättä kuinka niitä rakastimme.

Mut eihän kaikki jäänyt rajan taa,
kotikylästä jäi osa jälkeen.
Alusta nyt aloittaa sai kaiken,
kaiken jättäin mielin haikein.

Niin.
Eihän kaikki jäänyt rajan taa,
perintönä saimme jotain mukaan:
Usko hyvään, toivo parempaan,
Niit ei voine riistää kukaan.