MUISTOJA LOTTATOIMINNASTA



Taimi Seitsonen o.s. Räikkönen


Liityin Lotta Svärd -yhdistyksen kyläosaston toimintaan viisitoistavuotiaana vuonna 1935. Lottien toiminta kyläosastossamme oli hyvin aktiivista. Viikoittaisten koululla tapahtuvien kokoontumisten lisäksi oli paljon valistus- ja kurssitoimintaa, jota ohjattiin Jääsken paikallisosaston taholta. Siellä oli puheenjohtajana innokas ja toimelias Riitta Hannikainen. Hänen isänmaallinen innostuksensa sai vastakaikua kuulijoissa.

Erityisen hyvin mieleeni ovat jääneet lottien lääkintäkurssit, joista olin hyvin kiinnostunut. Sittemmin kaivattiin osallistujia myös viestintäjaoston toimintaan ja kun minulle esitettiin siirtymistä siihen, niin mikäpäs siinä, sopihan se minulle. Työ olikin monella tavoin hyvin mielenkiintoista ja jännittävääkin. Jouduimme tutustumaan kenttäpuhelimiinkin niin perusteellisesti, että jokaisen piti osata purkaa ja koota kenttäpuhelin. Jossakin vaiheessa sain sellaisen komennuksen, että jouduin tutustumaan Kuitutehtaalle hankittuun uudenaikaiseen puhelinkeskukseen. Osallistuimme myös Jääsken kirkolla suojeluskuntatalossa pidettyihin juhliin sekä hiihtoharrastuksiin.

Vuoden 1938 paikkeilla alkoi yhteisissä kokoontumisissa olla jo huolestumisen merkkejä - eli uhkapilviä idän taivaalla. Vuoden 1939 tapahtumat osoittivat jo varustautumista uhkaavan vaaran varalle. Kannaksella tehtiin linnoitustöitä ja pelko pahimmasta tuntui käsin kosketeltavalta. Syksyä kohden poliittinen tilanne kiristyi käydyistä neuvotteluista huolimatta siinä määrin, että maahan määrättiin liikekannallepano. Minua se kosketti niin konkreettisesti, että kun 5.10.1939 olin illalla jo nukkumaan menossa, niin ikkunaan koputettiin. Asialla oli suojeluskunnan kyläosaston päällikkö Tommi Ikävalko ja häneltä tuli komennus lähteä heti miehittämään puhelinkeskus.

Keskus sijaitsi lähellä koulua Antti Vepsän talon tuvassa. Tämä ensimmäinen kohdalleni sattunut yöpäivystys oli aavemainen, jopa pelottavan jännittynyt. Koko yön kuului viereiseltä tieltä tasainen liikenne, kun miehet hevosineen ja ajoneuvoineen matkasivat heille määrättyyn kokoontumispaikkaan. Meillä viestilotilla alkoivat säännölliset vartiovuorot. Viereisessä Lappalaisen talossa oli meille järjestetty ruokailu. Keskuksen päälliköksi oli määrätty Eevert Ahtiainen.

Elettiin muutamia jännityksen täyttämiä viikkoja odotellen, mitä olisi tulossa. Sitten se tapahtui. Enson suunnasta alkoi 30.11. kuulua ilmatorjunnan ampumista ja laakson yli lensi kolme pommikonetta, joiden punaiset tähdetkin näkyivät selvästi. Koneet lensivät Viipurin suuntaan. Enson suunnasta nousi sankka savu, koska pommit olivat sytyttäneet erään tehtaan varaston palamaan. Illan pimetessä liekkien loimotus näkyi pohjoisella taivaalla.

Se, mitä oli pelätty, oli nyt totta. Talvisota oli alkanut. Meille puhelinkeskuksen lotille se tiesi paikallaan pysyvää ohjelmaa, vuorojen vaihtumista ja tilanteen seuraamista. Talvella tulivat kovat pakkasetja kuutamoyöt, jolloin tuntui pelottavalta joutua hiihtämään aukean laakson yli kylän keskelle, missä keskus sijaitsi. Lumipuku oli tietysti aina yllä ja kuutamoöinä vihollisen valojuova-ammukset risteilivät taivaalla.

Sitten alkoi diplomatia toimia; käytiin neuvotteluja. Rauhaa kaivattiin ja odotettiin. Oltiin jo helmikuussa. Olin 13.3.1940 päivävuorossa keskuksessa, kun yht´äkkiä oli oudon hiljaista, ei tullut edes hätäpuheluja ilmavalvonnasta. Tuntui kuin puhelinkeskus olisi mennyt rikki. Olin yksin Vepsän tuvassa ja avasin nurkkahyllyllä olleen radion, jossa juuri sillä hetkellä alettiin lukea tiedotusta rauhasta. Mutta rauhanehdot kuultuani huomasin seisovani väärällä puolella sovittua rajaa. Se oli riipaiseva kokemus.

Sanoma rauhasta oli kuitenkin helpotus. Meiltä loppuivat vartiovuorot siihen. Jonkin ajan kuluttua tuli uusi komennus. Jouduimme AIli Vederhornin kanssa välirauhan ajaksi muonitushommiin upseeriruokalaan. Jalkaväkirykmentti 23:een ensin Mansikkalan koululle, sitten Ruokolahden seurakuntatalolle ja edelleen Halosenniemen erääseen huvilaan. Sieltä tuli vielä muutto Rantalinnaan, joka sijaitsi kauniilla paikalla Saimaan rannalla.

Siirryin 10.11.1940 siviiliin, koska sain työpaikan Elimäen kirkkoherranvirastosta, jossa jouduin toimimaan myös Uudenmaan lääninhallituksen määräämänä siirtoväen huoltojohtajan apulaisena. Näin jatkui 21.6.1941 saakka, jolloin Elimäen Lotta Svärd -paikallisosaston johtajalta tuli määräys siirtyä taas lottahommiin. Olin Elimäelle siirtyessäni antanut lottalupauksenkin Elimäen kirkossa. Nyt jouduin olemaan kaksi päivää sotilasvirkailijoiden sihteerinä, kun otettiin autoja puolustusvoimien käyttöön. Siinä tulivat tutuiksi autojen ja autonrenkaiden merkit.

Jatkossa sitten mentiin, mihin määrättiin. Meitä oli kaksi lottaa, Irma Härmävaara ja minä, jotka jouduimme lähtemään Iittiin. Irman veli vei meidät sinne. Iitin kunnalliskodin pihalla koottiin kaksi erikoisyksikköä, joihin meidät määrättiin.

Lääkintäkapteeni U.P. Kokko valitsi minut yksikköönsä, joka oli Bakt. Labt. 1, eli bakteriologinen laboratorio. Se oli pieni, vain 11 hengen erikoisyksikkö, jonka johtajana oli siis U.P. Kokko. Yksikössä oli kolme sairaanhoitajaa Mehiläisestä, he olivat Riippa, Kunnas ja Nokkala, sekä kolme muonituslottaa Jaalasta: Elsa Niemelä ja Anttilan sisarukset Aino ja Ilta. Laboratoriotöissä tarvittavien koe-eläinten hoitajana toimi Irma Kuutti, autonkuljettajana oli Eero Laiho Iitistä ja vielä huoltomies.

Jatkosota oli alkanut. Yksikkömme muutti Iitistä ensin Luumäelle Kivijärven rannalla olevaan huvilaan ja sieltä edelleen Lappeenrantaan ratsastusmaneesin tiloihin. Sotatoimien edetessä tuli 30.8. muutto Viipuriin Monrepos´n kartanoon, jonka päärakennuksessa oli kenttäsairaala. Laboratorio aloitti sivurakennuksessa.

Minulle kuuluivat lähinnä kanslistin tehtävät ja auttaminen kaikessa mahdollisessa. Kapteeni sanoikin minua "vääpeliksi". Siellä ruvettiin ottamaan vesinäytteitä lähinnä Hiekan kaupunginosasta. Samoin kerättiin verinäytteitä, mutta vain O-verta otettiin, koska sitä voidaan antaa kaikkiin veriryhmiin kuuluville. Kenttäsairaaloissa verensiirto jouduttin toimittamaan usein nopeasti ja puutteellisissa oloissa.

Monrepos´ssa sijaitsevasta laboratoriosta vietiin verilähetyksiä etulinjan lähellä oleviin kenttäsairaaloihin. Autonkuljettajan mukana täytyi aina olla joku toinen ja se joku olin usein minä. Niillä matkoilla sodan jäljet näkyivät kaikessa kaameudessaan. Perkjärvellä oli kirkossa vankeja ja isossa teltassa sairaala. Valtava ala metsää oli maan tasalla ja aukiolla oli pöhöttyneitä hevosen raatoja. Tien varsilla näkyi vielä kaatuneiden vihollissotilaiden ruumiita. Se oli kammottavaa katsella. Ehjänä sentään näiltä matkoilta aina selvittiin.

Yhtä onnellisesti ei käynyt lomamatkallani. Viipuri - Imatra -maantiellä ei tietenkään ollut mitään aikataulun mukaista liikennettä, vaan matka lomalle ja takaisin onnistui, kun pysäytti armeijan auton. Niin sitä pääsi Kuurmanpohjan kaupalle, josta pääsi kävellen kotiin, minne kotiväki oli jo muuttanut takaisin. Lomalta paluu tapahtui samoin, ensin Kuurmanpohjan kaupalta armeijan autoon. Tällä kertaa siinä oli kaksi sotilasta, jotka tietysti ystävällisesti ottivat kyytiin. Takapenkillä oli tyhjä peltitynnyri, mutta siihen viereen kyllä sopi ja niin lähdettiin kohti Viipuria. Mutta yllätys, yllätys, pojillepa tuli kesken kaiken "jano" ja juomaa löytyi jostain penkin alta. Hetken pysähdys ja pojat ryyppäsivät ja ryyppäsivät. Sitten matka jatkui ja se jatkui lujaa. Mittari alkoi keikkua 100 kilometrin paremmalla puolella. Tie ei suinkaan ollut asfalttia vaan huonopuoleista.

Sitten lähestyttiin kuurmanphjalaistenkin tiedossa olleita mutkaisia ja korkeita niin sanottuja Mieron mäkiä, mutta pahimmassa mutkassa tuli vastaan auto, jota sotapojat tietysti väistivät oikealle, mutta nautitut ryypyt kai tekivät sen, ettei kontrolli oikein pelannut, vaan menimme korkeasta penkasta suoraan alas pellolle auto kaksi kertaa ympäri ja kyljelleen. Kaikki auton lasit tulivat helisten sisälle ja tyhjä tynnyri vielä tehosti tilannetta. Ensimmäiseksi pojat kysyivät, miten lotalle kävi. Ei sentään ihan pahasti, vaikka verta oli vähän joka puolella.

Vastaan tullut auto pysähtyi ja sieltä tultiin katsomaan seurauksia. Se oli muuten Punaisen Ristin auto. He auttoivat meidät ja auton tielle ja jatkoivat matkaa. Pojat yrittivät saada auton käyntiin, mutta se ei onnistunut. Oli jo pimeä ja liikenne oli olematonta. Vihdoin Imatralta päin tulevan auton valokiila leikkasi pimeyttä. Heilutin veristä nenäliinaa ja tietysti pääsin kyytiin. He veivät minut perille Monrepos´n yksikkööni saakka. Siellä sain tietysti hoitoa, koska yksikön päällikkö oli lääkäri. Olin saanut pahan tärähdyksen vatsaani ja rintaani ja jouduin olemaan vuoteessa kaksi viikkoa pelkällä liemiruualla.

Tilanteen vuoksi jouduin ajattelemaan siviiliin lähtöä. Lähtiessäni huomasin pihan kaatopaikalla maalipurkkeja, joissa oli vielä maalia. Tietysti ajattelin taloudellisesti ja keräsin muutamia purkkeja mukaani. Kun tulin kotiin, hämmensin kaikki maalit sekaisin ja tuloksena oli ihan hyvä värisävy. Niinpä me äitini kanssa rupesimme maalaamaan paikkoja ja tulos oli oikein hyvä, tuli siistiä jälkeä.

En ehtinyt olla monta päivää kotona, kun eräs kunnaisä, Juho Laitinen, tuli pyytämään minua Ensoon, kunnan esikuntaan, joka oli juuri muuttanut Helsingin Osake-Pankin taloon lähelle asemaa. Siellä hoidettiin kaikkia kotiin palaavien evakkojen asioita. Tietysti otin työpaikan ilomielin vastaan.

Oli talvi 1942 ja meille tuli sisareni Suoma-Liisan kanssa sellainen sivutyö, että annettiin tehtäväksi kerätä kylän kaivoista vesinäytteet, jotka toimitettiin Ensoon tutkittaviksi. Ei niistä mitään jälkimaininkeja kuulunut, joten ne varmaan olivat puhtaita.

Elämääni tuli taas uusi käännekohta, kun kirkkohallintokunnan puheenjohtaja Matti Kukkonen kävi useamman kerran pyytämässä kirkkoherranvirastoon töihin, koska olin jo Elimäellä ollut vastaavassa työssä. Kirkkoherranvirasto oli väliaikaisesti Imatralla odottamassa Jääskeen pääsyä. Muutto tapahtuikin keväällä 1941 Jääsken niin sanottuun pikkupappilaan. Se oli hyvin kiireistä aikaa, oli vain yksi kanslisti ja paljon työtä normaaliin elämään verrattuna.

Sodan tunnelma jatkui tässäkin työssä, kun kaatumisilmoituksia tuli päivittäin. Jääskessä oli vain yksi pappi, rovasti Kuusi, ja nuoret papit olivat rintamalla, joten toimituksiin jouduttiin usein pyytämään apua naapuriseurakunnasta. Tästä johtuen osakseni tuli joskus niinkin raskas tehtävä, että jouduin viemään omaisille kaatumisilmoituksen.

Sota alkoi tuntua jo loputtomalta, joten henkilökohtaisten asioidenkin vuoro tuli. Menin kihloihin vuonna 1942 Pentti Seitsosen kanssa ja seuraavana kesänä 1943 meidät vihittiin. Talvella 1944 mieheni pääsi työnantajansa pyynnöstä siviiliin ja niin muutimme Riihimäelle ja myöhemmin Hyvinkäälle. Taakse jäivät lottakomennuksetkin, joista jäi muistoksi I lk:n vapaudenmitali punaisen ristin kera.