NELJÄS PÄIVÄ SYYSKUUTA 1944



Helka Lallo o.s. Ikonen


Mitä tapahtuikaan 55 vuotta sitten?

Olin vanhempieni luona kotona Kuurmanpohjassa, missä äiti ja isä olivat olleet korjaamassa satoa mikä vielä korjattavissa on. Vaikka kotona oltiinkin, tuntui kaikki enteilevän väliaikaiselta ja jollain tavalla oudon vieraalta. Lomani oli loppumassa.

Pääsin Lappeenrannasta armeijan autossa Suomenniemelle, josta Elvin ja Marja-Liisan luota jatkoin Mikkelin tietä linja-autolla kohti Pieksämäkeä. Jäin kuitenkin Sattilan tienhaarassa pois, koska halusin mennä katsomaan Ilmi -sisartani ja hänen lapsiaan, jotka olivat siellä evakkona.

Autossa kuulin, että aselepo oli astunut voimaan. Tuli hämmentynyt olo. Ilo siitä, että kauhea tappaminen oli loppunut, mutta missä kulki raja? Aavistus talvisodan rajoista tuntui voimakkaalta, vaikkei vielä varmaa tietoa ollutkaan.

Jäin autosta pois ja vettä satoi. Kävelin monta kilometriä minulle neuvottuun taloon. Siellä olivat rakkaat sukulaiseni. Kerroin tietoni aselevosta, josta he eivät olleet vielä kuulleet. Tietoni aiheutti suuressa tuvassa, jossa oli muitakin evakkoja, iloa ja hämmennystä kuten itsellenikin. Sisareni lapset veivät kuitenkin kaiken mielenkiintoni. Erikoisesti ihailin parivuotiaan Kari-Jussin kehittymistä. Poika oli kaunis ja kiltti. Ihmettelin lapsen kiltteyttä ja luottavaisuutta, kun hän ei yhtään vierastanut minua, tätiään, äitinsä sisarta, vaikkei oltu nähty. Hän nukahti syliini. Katsoin hartaana nukkuvaa lasta, Jumalan lahjaa, joka oli syntynyt täydentämään sodassa menetettyjen miesten rivejä, näin ajattelin.

Oli hyvä, ettemme tienneet tulevia tapahtumia. En tiennyt tuona herkkänä hetkenä, että vain muutaman kuukauden kuluttua oli tuosta kaikkien rakastamasta lapsesta luovuttava vääjäämättömästi. Tätä me emme voineet aavistaa. Iloitsimme toistemme tapaamisesta ja kannoimme huolta tulevaisuudestamme pienentyneessä isänmaassamme, jota puolustaessa oli vuotanut kohtuuttoman paljon verta, mikä oli tuottanut niin paljon tuskaa.

Tänä päivänä muistan menneitä vuosikymmeniä ihmetellen ja kysellen. Miten aselepoa edeltäneen Kannaksen tulimyrskyn jälkeen meillä on kuitenkin itsenäinen kotimaa? Mistä tuli voima Ihantalan rintamalle puolustaa tätä maata? Mistä tuli viisaus järjestää koti sadoille tuhansille karjalaisille? Ihmettelen näitä asioita suurta kunnioitusta tuntien!