"ELÄMÄNI ON OLLUT RIKASTA, MUTTA EI RAHASTA"



Kalevi Lallo


Lahdessa viettää eläkepäiviään entinen kuurmanpohjalainen Laina Ester Virolainen (s. 1906). Värikkyydessään hänen elämänsä hakee vertaistaan. Iäkkäät kuurmanpohjalaiset muistavat suuren tulipalon helatorstaina 1934, jolloin Virolaisen talo paloi. Tuo onnettomuuden päivä saattoi paljon muuttaa suuntaa Lainan elämässä.

SUOMI ON TULLUT ITSENÄISEKSI

Laina oli eräänä joulukuisena päivänä vuonna 1917 Kuurmanpohjan koulussa opettaja Ida Savolaisen tunnilla, kun opetus yllättäen keskeytyi. Luokkaan tuli Leena Luukkonen eli Luukkosen Liena, joka ovelta ilmoitti: "Suomi on julistettu itsenäiseksi." Opettaja hämmästyi ja kasvot punoittaen sai sanotuksi: "Lapset ,nyt pääsette kotiin."

MUISTOJA VUODEN 1918 SOTATALVELTA

Lainan kotona toimi sairasasema rintaman ollessa muutaman kilometrin päässä Penttilän rajalla. Hoitohenkilöstönä oli lääkäri, neljä sairaanhoitajatarta ja kaksi lääkintämiestä. Reellä tuotiin rintamalta haavoittuneita. Tuolloin 11-vuotias Laina pani merkille, että kun reki lähestyi vauhdilla, kyydissä oli haavoittunut, mutta silloin, kun tulo Virolaisen taloa kohti oli hidasta, tuotiin kaatunutta. Yksi Virolaisen aitoista oli varattu kaatuneiden säilyttämistä varten. Virolaiselta lähdettiin sitten viemään avun saaneita haavoittuneita hevosambulanssilla Imatran suuntaan saamaan kenttäsairaalassa jatkohoitoa.

Laina muistaa hyvin erään kotonaan sairasasemalla vierailleen sotilashenkilön. Kuinka hauskasti hänen saappaansa kannukset kilahtelivatkaan, kun hän kätteli talossa olijoita. Upseeri puhutteli Laina-tyttöä ystävällisesti. Tuo upseeri oli jääkärikapteeni Aarne Sihvo, Karjalan rintaman komentaja. Myöhemmin hänestä tuli kenraali, joka toimi puolustusvoimien komentajana.

ERÄS TAPAAMINEN ENSOSSA

Talvisodan aikana vuonna 1940 Laina oli lottana Enson kenttäsairaalassa. Hän kertoi emännälle, että yksi lääkäreistä on varmasti sama mies, joka oli heillä kotona sairasasemalla talvella 1918. Emäntä kertoi lääkäri Sarkolle (aikaisemmalta nimeltään Sarén), lotta Virolaisen kertomasta asiasta. Sarkko tuli Lainan luo ja kertoi hyvin muistavansa Virolaisen talon. Hän osoitti kädellään jotain vähäistä korkeutta ja sanoi: "Te olitte silloin tämän kokoinen".

PALKALLINEN SOTILASELÄMÄ ALKOI KOMMELLUKSELLA

Laina oli talvisodan jälkeen Perniössä, mutta hänen mielensä paloi päästä Karjalaan. Erään Ylä-Vuoksen toimittajan myötävaikutuksella hänet palkattiin asevelvollisien muonittajaksi Jalkaväkirykmentti l:een. Hänen toimipaikakseen tuli Lemi ja siellä kranaatinheitinkomppania. Heti ensimmäisenä yönä pukkisänky hajosi Lainan alta. Seinän takana nukkunut komppanian päällikkö kuuli kolinan ja kysyi aamulla: "Mitä tämä meidän uusi lotta yöllä rymysi?"

KARJALA OTETTIIN TAKAISIN

Jatkosodan syttyessä kesällä 1941, alkoi JR 1, joka kuului 1O.Divisioonaan, hyökkäyksensä Rautjärveltä. Divisioona osallistui voimalla Itä-Kannaksen valtaukseen. JR 1:n komentajan eversti Maskulan ohje Lainalle oli: "Pysytte rykmentin portaassa, mutta tilanteen rauhoituttua voitte mennä pataljoonan portaaseen".

Tuskin kellään muonittajan tehtävissä toimineella on sellaista kokemusta kuin Lainalla. Hänellä on muistona valokuva, jossa hän istuu maitokannuineen sotasaaliiksi saadun hyökkäysvaunun päällä. Oltiin hakemassa kilometrin päässä sijainneesta kylästä ruokavettä.

Syksyllä 1941 Lainalle tarjottiin lomaa. Hän sanoi: "Ei minulla ole paikkaa, minne menisin lomaa viettämään". Asia järjestyi. Eversti Maskulan puoliso, laulajatar Ritva Aro oli esiintymässä rykmentin sotilaille. Hänen mukanaan Laina pääsi viettämään lomaa Lemille eversti Maskulan kotiin, joka silloin vielä sijaitsi siellä.

LEMPÄÄLÄSSÄ

Rykmentti oli asemissa Lempäälässä Inkerinmaalla. Laina toimi edelleen muonittajana. Etäisille vartioasemillekin hänellä oli usein asiaa, kun oli viemässä muonaa tai kahvinkorviketta vartiossa olleille sotilaille.

Erään kerran korkea vieras tuli JR 1 :een. Ensin suomalainen tiedustelulentokone lenteli komentopaikan yllä, ja sitten porhalsi paikalle auto, josta astui ulos ylipäällikkö, sotamarsalkka Mannerheim seurueineen, ja tarkastus rykmentin toimintaan alkoi.

VIITTÄ VAILLE KUUSI 9. PÄIVÄNÄ KESÄKUUTA SE ALKOI

1O. Divisioona siirtyi toukokuussa 1944 etulinjaan Kannaksen läntisimmäksi sotatoimiyhtymäksi, ja JR 1 asettui asemiin Valkeasaaren lohkolle. Varhain kesäkuun 9. päivänä eräs sotilas huusi: "Ainakin 300 konetta päällä!" Laina ohjattiin lottatoverinsa, jääskeläisen Aili Savolaisen kanssa miesten korsuun. Pommit jysähtelivät, kranaatit räjähtelivät, maa vapisi. Venäläiset aloittelivat suurhyökkäyksensä. Tuntikausia tuon keskityksen aikana Laina rauhoitteli hermojaan kutomalla sukkia. Eräs tamperelainen sotilas sanoi: "Jos tuosta sukka tulee, älä koskaan pane sitä jalkaan!" Siitä tuli sukka. Se on nyt Lainalla muistoesineenä.

LOTAT TAAKSE TURVAAN

Kesäkuun yhdeksäntenä suomalaisten asemat eivät vielä murtuneet, vain kaksi tukikohtaa menetettiin. Käsky kuului: "Tukikohdat otetaan takaisin. Lotat saavat etsiä turvaa taaempaa. Tehtävät jatkuvat sitten, kun tilanne rauhoittuu". Juoksuhautoja pitkin lotat juoksivat omaan korsuunsa, ottivat mukaansa joitain tavaroistaan, ja matka taaemmaksi alkoi. Reservipataljoona tuli heitä vastaan. Se oli menossa vastaiskuun. Lainan piti huutaa pojille: "onko teillä vettä, suutani kuivaa," mutta hän ei saanut ääntään kuuluviin. "Meni monta huokausta Ylöspäin poikien puolesta", muistelee Laina tuota hetkeä pataljoonan siinä kiirehtiessään eteenpäin.

NEUVOKKUUDELLA JA ONNELLA TAAEMMAKSI

Lotat viettivät yönsä Mainilan sairaalassa, mutta sekin joutui kesäkuun 1O. päivän aamuna vaaraan Suomenlahden linnakkeen tulittaessa seutua. Keskityksen rauhoituttua Laina ja Aili pääsivät kyytiin autoon, joka oli tullut hakemaan haavoittuneita. Nyt oli jo kaikilla kiire. Asemat murtuivat Valkeasaaressa ja piti joutua pois etenevän vihollisen tieltä. Kuljettaja sai tehtäväkseen viedä haavoittuneet Patrun parantolassa sijainneeseen kenttäsairaalaan. Häntä kiellettiin ajamasta rantatietä, koska epäiltiin venäläisten nousevan siellä maihin.

IHMEELLISIÄ TAPAHTUMIA

Kivennavan kirkolle päästyään Laina näki kummia. Siellä pidettiin hautajaisia runsaan siviiliväen osallistuessa surujuhlaan. "Miten ihmeessä nuo kaikki ehtivät hyökkäysvyöryn alta turvaan?" päivittelivät sairasautossa kulkijat. Patrun parantolassa vallitsi kaaos. Pommituksessa ilmanpaine heitti erään oven Lainan päälle, mutta hän selvisi vähin vammoin.

Patrun kenttäsairaalassa palvelleen lääkärin puoliso, odottava äiti, oli tullut Pohjanmaalta saakka katsomaan miestään. Rouva oli mennyt joillekin asioille Raivolaan, jossa joutui pommitukseen ja menetti henkensä. Nyt vainajaa kannettiin Patrun sairaalan kellariin. Kantajien takana käveli yksi saattaja, vainajan aviomies, kenttäsairaalan lääkäri.

VIIPURIIN

Tiet olivat täynnä kulkijoita: turvaan kiirehtiviä Kannaksen evakkoja, haavoittuneita kuljettavia autoja ja pakenevia sotilaitakin. Rintamalle päin riensi sotilasosastoja kohti vaaran paikkoja. Laina ja Aili pääsivät haavoittuneita kuljettaneen auton mukana Viipuriin Neitsytniemen sotilassairaalaan. Kaikki paikat olivat täynnä haavoittuneita, käytävätkin. Pihalla oli parakki. Sekin oli täynnä haavoittuneita. Laina ja Aili olivat sairaalassa useita päiviä erilaisissa tehtävissä. Viipurissa oli Rajatoimisto, joka hoiti "harhailevien lottien asioita". Laina sai toimistosta paperit, jotka oikeuttivat hänelle kulun Jääskeen.

JÄÄSKESSÄ OMAISTEN HAUDOILLA

Laina pääsi häkäpönttöauton lavalla Antrean Kuukauppiin ja sieltä Rahikkalaan, jossa oleskeli sukulaisperheessä pari päivää. Hän kulki jalkapatikassa Jääsken kirkolle ja meni siellä omaisten haudoille. Rukoillessaan vanhempiensa haudalla hän oli kiitollinen kahdesta asiasta: oli hyvä, että he olivat päässet pois eivätkä olleet näkemässä tätä onnettomuutta. Toiseksi hän tunsi kiitollisuutta vanhemmilleen siitä, että he olivat opettaneet hänet rukoilemaan.

KUURMANPOHJASSA

Kirkolta oli kymmenen kilometrin kävely Kuurmanpohjaan, missä Aune-siskon perhe oli valmistelemassa lähtöä evakkoon jonnekin Sysmän tienoille. Laina autteli siskoaan lähtövalmisteluissa.

Kuurmanpohjassa oli silloin majuri Pöyhösen komentamana päämajan viestipataljoona. Pataljoonan auton kyydissä hän kävi katsomassa entistä kotipaikkaansa. Lottatehtävä olisi ollut viestipataljoonassakin, mutta Laina ikävöi omaa yksikköään. Luumäelle ja sieltä Liperiin hän kyllä meni viestipataljoonaan kirjattuna lottana ja sai Liperistä loman sillä ehdolla, että hän palaisi takaisin tehtäviinsä. Laina ei palannut, vaan ilmoittautui omassa yksikössään, joka löytyi Viipurinlahden länsipuolelta. Hän oli saanut päälliköltään jotenkin kirjeenkin, jossa luki: "Pojatkin odottavat".

VIROLAHDELLA, RAVIJOELLA JA HAMINASSA

Rauhan tultua syyskuussa 1944 Lainan sotilastehtävät jatkuivat: ensin useita vuosia Ravijoella ja sitten Haminassa Kymen jääkäripataljoonassa. Pataljoonalla oli yhteinen ruokala RUK:n kanssa, ja noina vuosina hän oppi tuntemaan useita RUK:n oppilaita, joista on tullut myöhemmin valtakunnan julkkiksia.

PARI KOMENNUSTA

Vuonna 1952 Laina oli kolmen kuukauden komennuksella Helsingissä muonittamassa niitä sotilaita, joita oli komennettu palvelutehtäviin olympialaisten järjestelytehtävissä. Asuessaan olympialaisten aikana Käpylän kansakoulun opettajainhuoneessa talon ylemmistä kerroksista kuului sellainen jyske, kuin olisi oltu Valkeasaaressa kesällä 1944. Jyskeen aiheuttivat ulkomaiset painonnostajat, jotka siellä harjoittelivat. Toinen merkittävä komennus oli osallistuminen vuonna 1961 Etelä-Suomen suursotaharjoitukseen, jossa oli mukana 7000 miestä.

NYT, VUONNA 1998

Lainalla on asunnossaan oma, hyväkuntoinen urkuharmoni, ja laulu sujuu hyvin yli 90 vuoden iässäkin. On hyvä kuunnella muistelijaa, jolla muisti on tarkka korkeasta iästään huolimatta.

Kun Lainalta kerran kysyttiin, miten hän oikein pärjäsi vuosikymmenet sotilaiden parissa, hän pani asian leikiksi vastaamalla: "Selvisin Lempäälässä silloinkin, kun jäin jänislankoihin kiinni enkä päässyt omin voimin niistä irti." Kun JR 1:n veteraanit muistelevat tapahtumia Lempäälässä, saattaa joku muistelijoista sanoa: "Tämä tapahtui niihin aikoihin, kun saatiin langoista se iso Laina." Laina kertoi jatkosodan aikana tapahtuneesta rangaistuksen uhastakin. Hän myöhästyi vuorokauden lomalta. Hän kyllä tuli lomalta ajoissa, mutta ei löytänyt yksikköään, koska se oli muuttanut toiseen paikkaan. Ilmoittautuessaan vääpeli Juurikalle, tämä sanoi: "Tästä myöhästymisestä tulee putkaa". Laina sanoi: "Olen kiinnostunut tietämään, montako vuorokautta putkaa tulee. Saan siinä samalla hoidella kipeitä hartioitani". Upseeri kuuli keskustelun ja sanoi, ettei lotalle voinut tällaista rangaistusta antaa, koska se näyttää olevan hänestä hauskaa. Laina jäi rangaistuksetta.

"Elämäni on ollut rikasta, mutta ei rahasta", sanoi Laina Virolainen, Kuurmanpohjan tyttö, pitkän keskustelumme päätteeksi.