MINUN SOTAPOLKUNI



Helka Lallo o.s Ikonen


Elettiin vuotta 1939. Vaikka tapahtumat Euroopassa olivatkin yleisesti tiedossa , niin eiväthän ne nuorta ihmistä erikoisesti kiinnostaneet. Tiesin kyllä, että meilläkin isä seurasi tilannetta ja oli huolestunut. Muistan eräässä lottien kurssitilaisuudessa Riitta Hannikaisen sanat: "Meidän on varauduttava kaikkeen, sillä tiedossamme ovat valtavat varustelut ja valmiudet itärajan toisella puolella". Meitä lottia kurssitettiin ja pidettiin harjoituksia siitä miten nopeasti nämä tosipaikan tullen voidaan koota tehtäviinsä.

Kun meille Elvi-sisareni kanssa, jotka olimme viestilottia, tuotiin viidentenä tai kuudentena lokakuuta määräys lähteä Kuurmanpohjan puhelinkeskukseen, joka oli Vepsän talossa, oli jo iltamyöhä, kello oli noin 22. Luulimme nytkin harjoituksen olevan kysymyksessä. Mutta perille tultuamme tiesimme jo, ettei kysymyksessä ole suinkaan vain harjoitteleminen, vaan Jääskestä saadun tiedon mukaan oli vain odotettava, koska kukaan ei tiedä enempää. Oli alkanut yleinen liikekannallepano. Olimme yön puhelinkeskuksessa. Olimme uuden tilanteen edessä ja sitä todisti sekin, että koko ajan hevosten kavion kopina kuului taukoamatta maantieltä. Hevosia oli alettu koota armeijalle. Elvi tosin läksi seuraavana aamuna kihlojen ostoon Viipuriin aikaisemman suunnitelman mukaan.

Viestilottien päivystys jatkuikin puhelinkeskuksessa aina välirauhaan saakka päivisin, mutta öisin sen hoiti tarpeen vaatiessa ystävällisesti Vepsän nuorempi emäntä Helvi. Muonituslotat olivat heti valmiina järjestämään muonituksen Lappalaisen taloon kaikille jo komennuksen saaneille.

Muistan kiitollisena viestilottia siitä, että sain hoitaa oman osuuteni keskuksessa illalla, sillä meillähän oli tuolloin kauppa, Kuurman Kauppa Oy. joten menin keskukseen vasta kaupan sulkemisen jälkeen. Minulle oli aina jätetty ruokaa siellä yhteisellä ruokapaikallamme, joten pääsin aina ensin syömään ja sitten päivystämään. Kaikki sujui ihmeellisen hyvin, sillä meillä oli yhteinen uhka mikä liitti meidät yhteen.

Meidän perheemme surullinen, päämäärätön pakolaisretki alkoi 20.3.1940.

Sain lottakomennuksen l.5.1940 viidennen Armeijakunnan Esikunnan huoltoportaan puhelinkeskukseen Savitaipaleelle, mikä tiesi minun irrottautumistani turvallisesta kotipiiristä ja läheisistä. Tämä aika oli välirauhan aikaa.

Jatkosodan syttyessä minut komennettiin 4.7.1941 Vuoksenlaakson teollisuusalueelle perustettuun Kenttä-Jvak 5:een (???). Se oli sotainen paikka, sillä vihollinen yritti kaikin tavoin, maasta sekä ilmasta tuhota teollisuuslaitoksia sekä Mansikkalan siltaa. Niitä puolustamaan oli asetettu raskaat sekä kevyet ilmatorjuntatykit. Olin torjuntakeskuksessa kanslistina ja sain siinä ensi kertaa kokea millaista on sota. Silloin kun syöksypommittajat jyrräävät päällä ja normaalisti olisi pitänyt maastoutua, muistin tehtäväni lottana. Ne lyhytkestoiset sotakokemukseni toivat voimakkaana mieleen sen, että mitenhän pojat selviävät rintamalla, jatkuvassa hengenvaarassa.

Vihollinen jätti 21.8.1941 Enson, jonka valtavat tulipalot loimottivat elokuisella taivaalla. Pian oli koko Karjalan kannas suomalaisilla. Koska torjuntakeskuksen piti seurata rintamalinjaa, se joutui siirtymään kannakselle. Uudessa 9.9.1941 perustetussa yksikössä on tietämän mukaan myöskin minun nimeni, mistä olen ylpeä.

Menimme aluksi Muolaaseen, josta minulle mieleen jäivät lutikat ja torakat sekä vihollisen jälkeensä jättämä sotku. Tämä ei ollut kuitenkaan strategisesti sopiva paikka, vaan se löytyi Kivennavan Miettilästä. Sota oli nyt kuitenkin muuttunut asemasodaksi eikä täällä ollut toimintaa, joten anoin siirtoa pois.

Sain 29.11.1941 komennuksen Ensoon Sotilashallinto-osastoon, jossa hoidettiin palautetun Karjalan ja sinne palanneiden ihmisten asioita. Siihen kuuluivat kaikki hallinnonalat, joista jokaista hoiti vain yksi alan upseeri: lääkintä, maa- ja metsätalous, kansanhuolto, poliisi ym. Yksi lotta, ihana Maija Rouhiainen, oli kaikkien konekirjoittajana, vaikka jokainen osasto olisi tarvinnut ainakin yhden apulaisen. Pidin siitä, että täällä oli paljon työtä, sillä silloin tunsi itsensä tarpeelliseksi.

Eri hallinnonalat siirtyivät 1.5.1942 siviilihallintoon, eri ministeriöiden alaisuuteen ja se tiesi myöskin minun lottakomennukseni päättymistä, mutta minun evakkotieni päättymistä se ei kuitenkaan merkinnyt.

Edellä olevat tiedot aikamerkintöineen olen ottanut sotapäiväkirjastani, jonka ensimmäisellä lehdellä on leima salainen. Näin ollen siinä ovat vain asiatiedot pienoiskoossa, Joita minulla oli miellyttävä velvollisuus Kuurmanpohjan lottana toteuttaa parhaan kykyni mukaan.

Nuo sotavuodet ja lottatyö antoivat vankan, isänmaallisen perustan kaikelle sille työlle jota olen sittemmin joutunut suorittamaan niin yhteiskunnallisissa kuin yksityisissä asioissakin.