KUURMANPOHJA SOTIEN AIKANA



Kalevi Lallo


VAPAUSSOTA 1918

Karjalan rintamalla rintamalinja kulki Saimaasta Laatokkaan, ja se vakiintui talvella parin, kolmen kuukauden ajaksi Kuurmanpohjan ja Penttilän rajoille. Suokumaanjärven - Hiirenjoen linjalla taisteltiin. Valkoisen puolen sotilaat asuivat Kuurmanpohjan kylän taloissa ja hevoskuljetuksin tai hiihtäen kävivät suorittamassa vartiovuorojaan asemissa eli "ketjussa" muutaman kilometrin päässä Hiirellä Penttilän rajoilla. Punaisten aikomuksena oli hyökätä Imatralle ja Ensoon. Valkoisten tavoitteena oli edetä Viipurin suuntaan ja sitten huhtikuussa näin tapahtuikin.

Siviiliväestö asui Kuurmanpohjassa paikoillaan. Vain uhanalaisimpina hetkinä vanhuksia ja lapsia siirrettiin lyhyiksi ajoiksi Vuoksen toiselle puolelle turvaan. Tykkejäkin taistelevilla osapuolilla oli, ja joskus kylään putoili punaisten Penttilän suunnasta ampumia kranaatteja aiheuttamatta kuitenkaan mainittavasti vahinkoa. Jalkaväkiaseiden tulta kylässä kuultiin yötä päivää, ja sodan ääniä, ainakin tykin jyskettä, kuultiin Karjalan rintaman kovimmalta taistelualueelta. Loikkareita kulki rintamalinjan yli molempiin suuntiin. Tietoja sodan kulusta saatiin huonosti, melkein vain huhupuheiden perusteella.

Toukokuussa sota oli ohi ja päästiin kylvötöihin, mutta arpia tämä veljessodaksi muodostunut yhteenotto jätti monen suomalaisen sisimpään, kunnes sitten talvisodassa kansa oli "yhtenä miehenä" maata puolustamassa.

Kylän pikkupojille riitti taistelumaastossa mielenkiintoista tutkittavaa. Vielä 1930-luvulla moni kiväärinpatruunan hylsy ja luoti joutui" arvokkaaseen" talteen ja käyttöönkin.

TALVISOTA 1939-1940

Reserviläiset saivat lokakuun 13. päivänä 1939 kutsun saapua Ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Neuvottelut rajojen tarkistuksista olivat Moskovassa käynnissä. Marraskuun 30. päivänä tapahtui ihmeellisiä asioita: Ensoa pommitettiin ja radiosta alkoi tulla tietoja, että Neuvostoliiton joukot olivat ylittäneet Suomen rajat Karjalan kannaksella ja monin paikoin itärajalla.

Monet kylän reserviläisistä palvelivat talvisodassa tykistössä, J/KTR 2:ssa Muolaan lohkolla. Patteristo oli muodostettu jääskeläisistä. Komentajana oli ensolainen kapteeni Hermes Linnapuomi ja patterinpäällikötkin olivat jääskeläisiä. Voidaan sanoa, että talvisodassa olivat "suojelusenkelit" kylän poikien mukana, mutta kuitenkin yksi heistä joutui antamaan henkensä maan puolesta. Hän oli Antti Suomalainen, joka kuoli haavoihinsa sotasairaalassa Hämeenlinnassa.

Alle sotaväki-ikäiset nuorukaiset ja vanhemmat nostomiehet saivat käskyjä vartiotehtäviin. Käytiin vartioimassa Jääsken siltoja ja Rouhialan voimalaitosta. Vihollisen koneita meni yli ja mieli teki vartiopaikalta ryhtyä suorittamaan ilmatorjuntaa kivääritulella ,ja kerrotaan, että ryhdyttiinkin, mutta koneet lensivät liian korkealla kivääritulen ulottumattomissa.

Kirkkaina, kylminä talvisodan päivinä lenteli Kuurmanpohjan yli vihollisen pommikonelaivueita, joita Ylä-Vuoksen ilmatorjuntapatterit ja hävittäjälentäjämme ahdistelivat. Helmikuussa kuurmanpohjalaiset saivat nähdä yhden pommikoneen irtautuvan laivueesta ja putoavan. Hävittäjälentäjämme oli onnistunut hyökkäyksessään. Kone putosi lähelle Kesäjärveä, nykyisen Suomen alueelle. Kaksi lentäjistä syöksyi kuolemaan koneensa mukana, mutta kolmas pelastui lasku-varjon avulla ja yritti paeta. Tämän aseellisen lentäjän kylän miehet jäljittivät ja pidättivät, lähes aseettomina. Pidätyksen jälkeen lentäjä näki isäni haulikon ja näki myös sen, ettei siinä ollut panoksia. Olivat kiireessä unohtuneet. Vankia kuulusteltiin Komin tuvassa, ja sieltä tätä lähdettiin viemään Imatralle.

Imatra oli talvisodan aikana tärkeä paikka. Kannaksen Armeijan esikunta sijaitsi Valtionhotellissa. Kuurmanpohjan läpi kulki hyvin vilkas liikenne Viipurin suuntaan ja päinvastoin. Länsikannaksen joukkoja huollettiin ja tuhannet siellä haavoittuneet sotilaat kuljetettiin näinä kuukausina tätä tietä Rauhan ja Tiuruniemen sairaaloihin, jotka silloin toimivat sotasairaaloina.

Helmikuussa suomalaisten puolustus murtui Summassa ja joukkomme vetäytyivät taaempiin puolustusasemiin Viipurin tasolle. Sodan äänet voimistuivat ja 21.2. alkaen alettiin Jääskessä suorittaa evakuointeja. Lapsia ja huonokuntoisia vietiin turvaan aina Satakuntaan asti.

Maaliskuun kolmantenatoista päivänä tuli rauha, mutta millainen rauha! Suomen armeijan sankarillinen taistelukaan ei auttanut siinä, että Karjala olisi saatu pitää. Kuurmanpohjalaiset elivät jännittäviä hetkiä, kun ei tiedetty, kummalle puolelle rajaa kylä tulisi jäämään. Sotilasviranomaiset antoivat rauhoittavia tietoja: "Saatte jäädä paikoilleen, suurin osa kylästä jää Suomen puolelle". Toisin kuitenkin kävi. Neuvostoliitto halusi Rouhialan ja Enson ja Kuurmanpohjankin kohdalla rajaa oli työnnettävä lännemmäksi siitä, missä suomalaiset päättelivät sen tulevan kulkemaan.

Talvisodan kuukausina kuurmanpohjalaiset olivat nähneet monen kannakselaisen evakkoreen matkan kylän ohi. Oltiin parempiosaisia, kun saatiin olla kotona, mutta nyt tuli meillekin lähtö. Lopullisestiko, sitä ei silloin osattu sanoa. Hyvästi, rakas kotikylä!

JATKOSOTA 1941-1944

Kuurmanpohjalaiset olivat evakossa, jotkut ihan lähellä Moskovan rauhan rajaa, jotkut kauempana. Toiveet kotiin pääsystä elivät. Tilanne maassa oli jännittynyt ja uutta yhteenottoa itänaapurin kanssa pelättiin.

Kesäkuussa 1941 reserviläisille alkoi taas tulla kutsuja kertausharjoituksiin. Rajaseudun reserviläisillä vahvistettiin rajavartiojoukkoja. Rajan asukkaat saivat kahdeskymmenes kesäkuuta käskyn lähteä evakkoon. Tiesikö tämä uutta sotaa? Jotain oli kyllä tulossa ja kahdeskymmenestoinen kesäkuuta kuultiin Saksan hyökkäyksestä Neuvostoliittoon. Suomi ilmoitti olevansa puolueeton, mutta kun Neuvostoliiton lentokoneet ryhtyivät pommittamaan Suomen kaupunkeja, Suomi katsoi joutuneensa taas sotaan Neuvostoliittoa vastaan.

Suomalaiset suorittivat partiointia rajan yli ja neuvostoliittolaiset tekivät samoin. Suomalaisten joukkojen ryhmitykset olivat aluksi puolustuksellisia, mutta kesä - heinäkuun vaihteessa tilanne muuttui. Joukkoja ryhdyttiin ryhmittämään uudelleen mahdollista hyökkäystä varten.

Heinäkuun alussa 12. Divisioonaa alettiin siirtää Miehikkälän alueelta rintamavastuuseen Vuoksen ja Saimaan kanavan välille ja tämä yhtymä rupesi saamaan hyökkäykseen tähtääviä käskyjä. Raja-alueen Kuurmanpohjasta Kontuun miehitti Helsingissä perustettu Jalkaväkirykmentti 26,jota sanottiin Ässärykmentiksi. Rykmentti oli perustettu Sörnäisten alueella. Sitä nimitettiin aluksi S-rykmentiksi, mutta koska numero viisi muuttui puhuttaessa ässäksi, oli nimi Ässärykmentti valmis. Näin tapahtui jo talvisodassa ja silloin Sörnäisissä perustetulle Jalkaväkirykmentti yhdelletoista. Raja-alueen puolustuksesta Kuurmanpohjasta Vuokseen vastasi Taisteluosasto Pata, joka oli alistettu 12. Divisioonalle. Kylän länsilaidalla taisteltiin kahden kuukauden ajan, ja tappioitakin tuli. Muiden muassa Ässässä taistellut Viljo Arminen, Elvin (os.Ikonen) aviomies haavoittui aika pahasti näissä taisteluissa. Elokuun 21. päivänä venäläiset vetäytyivät kylästä ja suomalaiset joukot aloittivat hyökkäyksen, joka aluksi oli takaa-ajon luonteista.

Neuvostoliittolaiset olivat miinoittaneet asemansa edustat ja monia muitakin paikkoja kylästä varsin runsaasti. Miinojen purkamista Kuurmanpohjassa suoritti vänrikki Kalevi Niemen joukkue. Tämä Nastolan kanttorina elämäntyönsä suorittanut veteraani totesi kerran: "Kyllä Kuurmanpohjassa oli hurjasti miinoja". Siviiliasukkaille ei vahinkoja tapahtunut, mutta valitettavasti Penttilässä niiltä ei vältytty.

Räikkösenmäelle perustettiin sotavankileiri, jossa oli 150 vankia. Vartiomiehistönä toimi IS -joukkoihin määrättyjä 16-18-vuotiaita poikia päällikkönään suojeluskuntavääpeli Paavo Näveri. Joitakin tehtäviä leirillä oli myös konstaapeli Aatu Turusella, jota hänen muista eroavan pukunsa takia vangit luulivat "finski politrukiksi". Vangit osallistuivat myöhästyneeseen sadonkorjuuseen kuten perunankaivuun. Vuoden 1941 lopulla leiri vartiomiehistöineen siirrettiin Jääsken kirkolle.

Asukkaiden kotiinpaluu ja jällenrakennustyöt olivat kylässä alkaneet. Paljon oli kesän 1941 sodassa pantu paikkoja matalaksi, mutta mitkään vaikeudet eivät voineet kotiinpaluuta estää.

Kuurmanpohjan pojat olivat nyt joutuneet, toisin kuin talvisodassa, hyvin erilaisiin joukkoihin ja paikkoihin. Heitä palveli rintamatehtävissä Karjalan kannaksella, mutta myös Syvärillä ja Maaselän kannaksella, jopa pohjoisemmillakin rintamalohkoilla. He alkoivat käydä lomillaan kotikylässään, mutta joidenkin kohdalla taistelujen tie oli jo päättynyt kaatumiseen tai haavoittumiseen. Vanhempiensa rukousten saattelemina he palasivat lomiltaan rintamalle vaarallisiin tehtäviinsä. Onni ei ollut enää myötä niin kuin talvisodassa. Seitsemäntoista raskasta kuolinsanomaa tuotiin koteihin jatkosodan aikana. Yhdessä surtiin, yhdessä toivottiin ja yhdessä yritettiin kestää.

Elämä kylässä kuitenkin elpyi. Uusi koulurakennus oli kesän 1941 taisteluissa tuhoutunut, mutta vanhassa koulurakennuksessa opettajapariskunta Salmi piti koulua. Juhliakin pidettiin, ihan niin kuin rauhan aikana.

Sota jatkui, mutta yleistilanne oli kääntymässä huolestuttavaan suuntaan. Leningradin saartorengas murtui ja saksalaiset joutuivat perääntymään. Kannakselta oli kuultu tykkitulta koko jatkosodan ajan, mutta kesäkuun yhdeksäntenä ja varsinkin kymmenentenä päivänä vuonna 1941 se muuttui epätavallisen voimakkaaksi. Mitä tämä merkitsi? Se merkitsi sitä, että venäläisten suurhyökkäys oli alkanut. Ihmeteltiin sotatiedonantoja, joista kävi selville, että päivä päivältä taisteltiin lähempänä Viipuria, kunnes 20.6.tämä Karjalan pääkaupunki menetettiin.

Jo 18.6.annettiin Jääsken siviiliväelle evakuointimääräys ja niin kuurmanpohjalaiset, jotkut jo kolmannen kerran lyhyen ajan sisällä, saivat aloittaa evakkomatkansa kuormineen ja karjoineen. Nyt matkat suuntautuivat Etelä-Savoon. Matkallaan he saivat jonkinlaisia tietoja siitä, miten Suomen kohtaloa oltiin ratkaisemassa Ihantalan rajuissa taisteluissa ja miten suomalaiset perääntyivät taistellen Itä-Karjalasta.

Kylä oli muuttunut taas sotilaiden kyläksi. Varsinkin se muuttui sellaiseksi silloin, kun Laguksen Panssaridivisioona siirtyi Vuosalmelta reserviin Kuurmanpohjan, Suokumaanjärven, Näverin ja Askareenjärven alueelle. Jääkäriprikaati marssi Vuosalmelta Antrean ja Jääsken kautta Kuurmanpohjan maastoon, jonne se saapui 22.7.

Aselepo alkoi neljäntenä päivänä syyskuuta kello seitsemän. Lyhyen odottelun jälkeen välirauha solmittiin 19.9. Se tiesi suurimmalle osalle kuurmanpohjalaisista lopullista lähtöä kodeistaan.

Noista raskaista ajoista on kulunut yli 50 vuotta. Karjalaisessa väessä elää vielä toivo Karjalan takaisin saamisesta. Nyt rakas, luovutettu Karjalamme näyttää apealta. Kaikki on rempallaan. Entisten isäntiensä, suomalaisten avulla se lähtisi varmasti uuteen nousuun.