MUISTIKUVIA LAPSUUDESTA



Helka Lallo o.s. Ikonen


Kun uusi navetta oli rakennettu, kaivo jäi pitkän matkan päähän ja lehmät laskettiin kaksi kertaa päivässä kaivolle juomaan. Äiti tai palvelija nosti koko ajan vinttikaivosta vettä saaveihin, ja sitä kului paljon. Juotuaan lehmät kirmasivat aika vauhtia takaisin navettaan häntä pystyssä. Eihän kaivovesi jäätävän kylmää ollut, mutta kun ne joivat sitä monta ämpärillistä, voi niille kylmäkin tulla ja sitten juostiin. Tietysti ne pois lähtiessään tekivät tekosensa siihen paikkaan, niin kuin tapa on, mutta en pitänyt sitä pahana, koska minusta lehmät olivat erittäin hyviä. Minun tehtäväni oli kulkea pitkän vitsan kanssa niiden perässä, vaikka eivät ne olisi ajajaa tarvinneet. Olin vain niin innoissani. En muista minua koskaan varoitetun jäämästä lehmien jalkoihin, vaikken ollut vielä kouluiässäkään. Ajattelivat tietysti, että kyllä Helka pärjää. Mutta talvella, kun katoilta tuiskutti lunta ja kulkureitin varrella oli isoja kattoja, tunsin itseni pieneksi ja pelotti vähän.

Elettiin karjanjalostuksen aamuruskon aikaa. Seitsolan kylällä Antreassa kerättiin niiden nimiä, jotka halusivat liittyä perustettavaan tarkastusyhdistykseen. Eräs emäntä oli kyllä sanonut, etteivät he voi liittyä, kun kaikki pyyheliinatkin ovat likaisina. Yhdistys perustettiin, ja Ikoset liittyivät siihen, tietysti. Antti-sedällä oli vain muutama lehmä, mutta ne olivat tunnetusti erinomaisia maidontuottajia. Ainakin Mirkkeli -niminen lehmä oli palkittu Viipurin maatalousnäyttelyssä. Sen tytär Serri ostettiin meille. Serri poiki, söi soijarouhetta ja alkoi lypsää mahtavasti. Mutta sitten tuli poikimahalvaus, uusi, tuntematon vitsaus. Ei ollut lääkitystä eikä vielä tietoa siitä, että ilman pumppaaminen utareihin auttaisi. Serri kuoli. Se tapahtui ilmeisesti yöllä, koska minun lapsenmuistissani ei ole kuvaa viimeisistä tapahtumista. Tietysti nukuin. Aamulla äiti itki, ja kaikki me olimme murheellisia. Minä kaipasin Serriä kaivolle juomaan.

Isä oli ostanut talon Jääskestä, mistä olimme alun perin lähteneetkin, eikä minun mielipidettäni ollut kysytty, vaikka olin tullut jo kouluikään. Kaikki toiset olivat tyytyväisiä, minä yksin kapinoin. Illalla nukkumaan mennessäni vedin peiton pääni yli ja aloin ankarasti pohtia, miten voidaan koko muutto ja kaupat perua. Näin ei voinut jatkua, sillä rakas leikkitoverini ja ystäväni Kerttu, naapurin tyttö, oli jäänyt Seitsolaan. Elämä muuttui tämän ikävän takia surulliseksi. Murhettani aikuiset tuskin huomasivat eivätkä tilakauppoja purkaneet.

Tuli sentään ensimmäinen joululoma ja lähdettiin Seitsolaan, Elvi-sisko ja minä. Meillä kummallakin oli pukin tuomat villahousut, jotka vedettiin sukkien päälle, ihanaa beigenväristä villaa, pitkälahkeiset. Minua kainostutti, kun ne kuitenkin olivat housut, vaikkei sitä kukaan tiennyt. Illalla kävimme samaan sänkyyn nukkumaan, Elvi, Kerttu ja minä, ja silloin siellä peiton alla salaa vedin nuo ihanat housut jalastani, ettei vain kukaan olisi nähnyt. Kyläily hälvensi ikävääni, enkä enää suunnitellut talokauppojen purkua.

Merkille pantavaa on, etteivät suotuisat olot jää mieleen. Ne vierivät ohi kuin vuolaana virtaava vesi. Mutta annapas olla, kun tulee vaikeuksia. Ne pysäyttävät ja pysähtyvät jonnekin aivojen lokeroon koko elämän ajaksi. Jääskessä vietetystä lapsuudestakin minulle on jäänyt mieleen ennen kaikkea kommelluksia ja vastoinkäymisiä.

Tässäkin kodissa oli uusi navetta. Se oli hieno, punatiilinen ja tilava. Isä oli sen rakennuttanut. Karjanjalostustyö oli tuottanut tulosta, ja vanhemmat olivat innostuneita ja tietysti kunnianhimoisia. Uudessa navetassa sairastui kuitenkin lehmä, ja isä haki apuun eläinlääkäri Riistavaaran. Hoito-ohje oli seuraava: lehmää täytyi pyörittää, siis kierittää kuin lumipalloa. Navetassa on kylliksi tilaa hoidon aloittamiseen. Muut eläimet siirrettiin toiseen päähän navettaa, ja sairasta ruvettiin pyörittämään runsaitten olkien päällä. Minä en mennyt edes kurkistelemaan, koska kaikki hoitotoimenpiteet olivat minusta eläinrääkkäystä. Lehmä parani ihan siinä paikassa.

Kyllä oli viisas lääkäri, mutta sitten sairastui lääkäri itse. Oliko parantaminen liian rankkaa, ottiko sydämestä? Joka tapauksessa hän ei pystynyt kotiin lähtemään, yöksi oli jäätävä. Muistan vain eläinlääkärin kuumeiset kasvot vieraskamarin sängyssä. Peittona hänellä oli meidän ihmeen kaunis vierastäkkimme, jossa oli vaaleanpunaisia kukkia hennon ruskealla pohjalla. Ilta tuntui jännittävältä, kun meillä oli niin harvinainen potilas. Hän sai varmaan kuumelääkettä ja nukkui hyvin sievän toppatäkin alla, koska oli aamulla terve. Isä lähti hevosella viemään lääkäriä pois kiitollisena siitä, että tohtori ja lehmä olivat selvinneet molemmat. Ehkä sairauskohtaus oli kuitenkin pysäyttänyt lääkärin, koska hän oli kysynyt kotimatkalla isältä: Onko Ikonen koskaan tuntenut kuolemanpelkoa?

Meillä elettiin jännittävää odotuksen aikaa: hevosemme Tyttö varsoi. Hevonen oli iso eläin, ja kaikki mitä se tekee oli isoa ja näyttävää. Sen meno oli aina komeaa ja ikään kuin pois tieltä, nostipa se päänsä ja hirnui tahi laukkasi villisti. Kun se valjaista päästyään alkoi piehtaroida, ihmisen oli pysyttävä kauempana ja vain laskettava, montako kertaa se pystyi yhdellä nykäisyllä kierähtämään kyljeltä toiselle. Jokaiselta täydelliseltä pyörähdykseltä luvattiin kappa kauroja, ainakin luvattiin. Hevosta eivät koskeneet eläinten kantamisajoista tehdyt viisut: Kissa kaks, koira kolme, sika neljä, villur viis ja emäntä lehmineen yhdeksän. Tyttö oli kantanut varsaansa miltei vuoden, ja nyt pienokainen teki tuloaan.

Isä oli käynyt tavallista useammin talleilla, siirrellyt toisia hevosia muualle saadakseen odottavalle enempi tilaa. H-hetki oli lähellä. Kerran kun isä pistäytyi sisällä, äiti pyörähti sattumoisin tallille. Samassa hän lähti vimmatusti juoksemaan takaisin. Varsa syntyy! Isä pitää hälyttää! Kun pieni ja pyöreä ihminen yrittää juosta oikein kovaa, jalat eivät ehdi mukaan ja niin läpsähtää äiti siitä hiekalle vatsalleen. Navettatakin kaikki napit irtoavat, mutta tärkeä viesti menee kuitenkin perille. Isä ehti kätilöksi.

Minä en rohjennut koskaan mennä lähellekään tällaisia tapahtumia, kuljeskelin vain ympäriinsä huolestuneen näköisenä. Siinä oli minun osanottoni. Vasta kun varsa hoiperteli omilla jaloillaan, menin sitä ihmettelemään. Miten emä rakastikaan pitkäkoipista lastaan! Sen huomasi silmistä, varovaisista liikkeistä ja ääntelystä, ihan kaikesta. Minunkin huoleni oli ohitse ja koko perhe iloitsi. Oli aika nauraa äidin mahalaskulle.

Meillä oli paljon lehmiä ja hevosia. Äiti oli kiinnostunut lehmistä ja isä hevosista. Kyllä äitikin piti komeista hevosista vaikka paarusikin, että ne kuluttivat liikaa viljaa ja se oli lypsylehmiltä pois. Minä rääpystin kaikkien eläinten kanssa. Varmasti olin usein tiellä touhuineni, mutta eivät vanhemmat raaskineet sitä sanoa. Vanhempi sisareni Ilmi sen sijaan teki jo työtä aikuisten lailla. Tosin hän alkoi ennen pitkää mieliä miehelään. Elvi-sisko taas rakasti runoja yli kaiken.

Elimme siis aivan onnellista perhe-elämää: äiti, isä ja kolme tytärtä. Oli rakkautta ja riitaa, viime mainittua hyvin vähän.