LAPSUUTENI KUURMANPOHJASSA



Sakari Salakka


Kotini sijaitsi Jääsken pitäjässä Lokkarilan kylässä ja se kuului Kuurmanpohjan koulupiiriin. Äitini vanhemmat olivat Katri ja Juho Hatakka. Me asuimme samassa kodissa heidän kanssaan ja olimme yhtä perhettä kaikki.

"Muistoja on mulla oi niin paljon, elämää kun taakse katselen",

nämä lauluntekijän sanat tulivat mieleen, kun ajattelin kirjoittaa näitä muistelmia lapsuuteni ajoilta Kuurmanpohjassa. Vuosien saatossa jotkut muistoista unohtuvat, jotkut eivät koskaan.

Olen syntynyt Kuurmanpohjassa Arvi ja Martta Salakan ensimmäisenä lapsena vuonna 1931, ja nimeksi antoivat minulle Sakari. Elämäni ensimmäinen muisto on oma lasten sänky, yläkerran makuuhuoneessa. Olin ehkä vuoden vanha silloin. Äiti ja isä olivat jo silloin menneet aamuaskareille, kun heräsin, ja aloin huudella, että joku tulisi hakemaan minut alakertaan. Apu tuli aikanaan, kuulivat huutoni.

Kesät ja talvet niihin liittyvät monet muistorikkaat tapahtumat. Kesä oli lapsena erittäin hauskaa ja iloista aikaa, kun sai mennä ulos paljain jaloin. Keväällä kun peltotyöt alkoivat, pääsin minäkin papan kanssa peltotöihin. Pappa laittoi minut istumaan hankmon päälle ja antoi ohjakset käteen ja minä ajelin kuin miehet hevosia. Kun naiset sen näkivät, silloin kuului kova huuto pihalta, se poika putoaa hankmon päältä. Pappani Juho Hatakka oli hevosten kasvattaja, hevoset piti olla kantakirjassa. Hevoset eivät olleet mitä vain hevosia, siinä oli joskus pikkupojalla vaikeuksia ohjaksissa. Kylvötyössä istuin kylvökoneen päällä ja ajelin sieltä. Joskus taisi jäädä vähän välejä ja joskus taisi mennä vähän päällekkäin. Perunan laitossa ja mullituksessa sain olla hevosmiehenä hevosen selässä kun ei jaksanut perässä kävellä. Isä nosti aina hevosen selkään, kun itse ei sinne vielä päässyt. Sain opetuksen hevosen valjastamisessa jo niin varhain etten rinnustinta jaksanut vielä vetää kiinni.

Kerran läksimme naapurin Reinon kanssa ongelle joelle. Vähän aikaa ongittuamme sain pienen salakan. Siinä joessa oli kapeampi kohta, jossa vesi virtasi kovemmin. Menin uittelemaan sitä pikku kalaa siihen virtaan, sillä seurauksella, että sain siitä hauen. Meillä oli puukko, suolaa ja tulitikkuja mukana, perkasimme paistoimme ja söimme sen kalan siellä Patjaan pellon pientareella.

Kun tuli heinäntekoaika, meille lapsille annettiin ensimmäiseksi työksi haravoida pientareita ja sehän sujui kaikilta ihan ammattitaidolla. Heinänteossa oli hauskinta se heinien latoon ajo kun sai sieltä orrelta hypätä alas pehmeiden heinien päälle, heittää vaikka volttia. Joskus sadekuuro yllätti, silloin mentiin latoon tai sarraimeen, otettiin eväät esille ja syötiin. Jos sade kesti pitempään niin otettiinpa pienet nokkaunetkin niin kuin oli tapana sanoa.

Paimenessakin oltiin kesäisin. Lypsyaikana piti olla aina kärpäsiä ja paarmoja ajamassa pois eli hotelemassa että saivat lypsää rauhassa. Se ei ollut aina hauskaa kun ne tahtoivat iskeä paljaisiin jalkoihin ja missä vain paljasta ihoa oli, ne paarmat, kärpäset ja itikat.

Uinti oli niitä hauskimpia mitä kesällä voitiin tehdä. Joelle Patjaan kohdalle oli vain muutama sata metriä ja järvelle ehkä puoli kilometriä. Salakkakoski oli meiltä sinne Hiiren myllylle päin ja siellä opeteltiin uimaan ja ongittiin samalla. Siinä kosken partaalla oli myöskin sellainen aho, jossa nuoriso kokoontui kesäisin omiin rientoihinsa.

Kuurmanpohjan osuuskaupalle oli meiltä noin kaksi kilometriä, siellä käytiin usein hevosella isommat ostokset ostamassa. Kaupan hoitaja, muistaakseni Hätönen, antoi aina jonkun namusen pienelle asiakkaalle, kun olin papan tai isän kanssa ostoksilla.

Se tuntui jo juhlalta kun joskus pääsi Jääsken kirkolle joko myllyyn tai ostoksille. Kirkonmäellä oli useampia kauppoja, yksi oli matkan varrella, Airaksisen kaupaksi sitä sanottiin. Jääsken matkalla poikettiin joskus etenkin talven aikana Walleniuksen Jussin pajalla, kengityttämässä hevosia.

Vierailimme usein sunnuntaisin kirkkomummolla. Tämä nimitys kirkkomummo, jäi kai lapsen mieleen siitä, kun menimme sinne usein siihen aikaan kun radiosta tuli jumalanpalvelus. Kirkkomummo oli siis isäni äiti. Kesällä matka tehtiin polkupyörillä ja talvella hevoskyydillä. Kirkkoaikaan ei saanut lähteä myöskään ulos, piti olla sisällä sen ajan.

Kesällä oli kioski auki siinä Kuurmanpohjan kaupan vieressä ja mummolaan mentäessä piti poiketa ostamassa pullo punaista limonaatia ja munkki. Se oli juhlaa se että sai suupielet punaiseksi ja suun makeaksi.

Meidän koti- tai pihapiirissä oli asuintalo, karjarakennus, aitat, vilja-aitta, puukuuri, maakellari, riihipuimala ja sauna sekä saunan yhteydessä työtupa. Siellä tehtiin talvella kaikenlaisia puutöitä. Saunasta on jäänyt vähän ikävät muistot. Usein me lapset pyörtyiltiin saunassa, etenkin jos mentiin ensimmäiseksi lämmityksen jälkeen kun juskat oli laitettu kiinni. Vaikka häkälöylyt heitettiin ennen kylpemistä, siitä huolimatta oli jotakin kitkaa jäänyt saunaan. Olihan siinä saunomisessa jotain hauskaakin, etenkin talvella, kun sai hypätä saunasta suoraan lumihankeen ja juosta takaisin saunan lämpöön.

Riihi oli sellainen sysimusta paikka, vähän pelotti ensin mennä sinne sisälle. Siellä kuivattiin etupäässä ruista, joka puitiin myöskin siellä riuskoilla. Sitten ne pitkät rukiinoljet käytettiin pontsan (patjan) täytteenä, pehmukkeena. Kun syksy tuli ja pakkaset, ja järvi ja joki jäätyivät, silloin mentiin jääkalaan. Jää ei ollut vielä kovin paksua ja se oli kirkasta, koska lunta ei ollut vielä satanut. Kalat nousivat matalaan veteen lähelle rantaa ihan siihen jään alle. Siitä niitä vain iskettiin jään läpi nuijalla tainnoksiin ja otettiin ylös. Jos jää ei mennyt rikki lyönnistä, siihen avattiin kirveellä pieni aukko, josta kala saatiin ylös.

Kun jää oli niin vahvaa, että se kantoi hyvin vaikka hevosen, niin silloin mentiin luistelemaan omatekoisilla luistimilla. Ensimmäiset luistimet tehtiin sahanterästä, joka lyötiin sitä varten tehtyyn puuhun, ja se sidottiin sitten remmillä kenkään kiinni. Eihän ne mitkään hyvät olleet, mutta olivathan omatekoiset.

Ensi lumi, se tuli usein kauniisti hiljalleen suurilla hiutaleilla, melkeinpä juhlallisesti ja peitti maan valkoiseen verhoon. Kun lunta oli satanut tarpeeksi, silloin otettiin isän tekemät sukset esille ja lähdettiin suksimäkeen. Joen törmät olivat tarpeeksi suuria mäkiä meille sen ikäisille. Niissäkin mäissä moni suksenkärki katkesi.

Joulun lähestyessä alkoivat jouluvalmistelut kaikkine kiireineen. Joulukuusi oli katsottu valmiiksi jo kesällä ja jouluna se vain haettiin metsästä. Kun kuusi tuotiin kotiin, se laitettiin talliin ja siellä jäät ja lumi sulivat ja puhdas kuusi tuotiin sisälle tupaan koristeltavaksi. Me lapset koristelimme kuusen vanhempien avustuksella. Kun jouluaatto tuli ja joulupukin oli aika, tulla piti isän lähteä käymään tallissa. Joulupukki oli jo mennyt menojaan, kun isä tuli tallista tupaan.

Kerran sattui jouluna ikävä tapaus. Siskoni Hanna oli saanut joululahjaksi suuren kuttaperkkaisen nuken. Minä otin sen nuken ja kokeilin miten sen pitkä valkoinen tukka käryäisi jos sen laittaisi lähelle pöydällä palavaa kynttilää. En ymmärtänyt, mikä siitä voisi olla seuraus. Se oli vain yksi suhaus, kun se koko nukke oli hävinnyt, palanut poroksi. Siitähän ei tietenkään hyvää seurannut, mutta tehtyä ei saanut tekemättömäksi.

Eräänä talviaamuna oli hyvin vaikea päästä lähtemään kouluun. Minulla oli ihan uudet villasukat, kotikutoiset ja erittäin pisteleväiset. En millään voinut vetää niitä jalkaan, niin karkeat ne olivat. Sitten äiti tuli navetasta ja huomasi tilanteen, otti sukat, veti ne jalkaani ja sanoi, nyt kouluun,

Kerran koulumatkalla kotiin päin tullessamme, tulimme joen jäätä pitkin potkukelkalla. Eräässä virtakohdassa jota emme aavistaneet, jää olikin niin heikko, että kun tulin sille kohdalle, niin sukelsin kelkan kanssa jäästä läpi. Onneksi siinä ei ollut syvä kohta. Pääsin ylös ja kelkkakin saatiin ylös. Silloin ei ollut kova pakkanen, eikä kotiin kovin pitkä matka.

Kun Räikkösenmäeltä mennään Kuurmanpohjaan päin, niin siinä Nenosen mäellä on tienpohjana paljas kallio, jossa ei ole hiekkaa. Talven aikana sieltä valui myöskin vettä, joka jäätyi siinä tien kohdalla ja teki tien liukkaaksi. Joskus oli vaikeaa päästä siitä ylös. Hevosella oli vaikeuksia päästä siitä ylös, jos ei ollut terävät kengät.

Kuurmanpohjan, Kärättilän ja Lokkarilan tien risteyksessä oli Lallon talo ja heillä oli mylly. Joskus kävimme isän tai papan kanssa heillä myllyssä. En muista ihan tarkkaan, mitä jauhatimme. Joskus taisimme poiketa vain lämmittelemässä ohi kulkiessa.

Kun pakkaset olivat jäädyttäneet järven paksuun jäähän, nostettiin jäitä kesäksi maidon jäähdytykseen. Ensin sahattiin jääsahalla jäästä kuutiota ja sitten ne vedettiin ylös hevosella. Jään nostoa varten oli erikoinen jäännostoreki. Jääkuutiot nostettiin pystyyn jäälle kuivumaan. Sitten myöhemmin ne ajettiin kotiin jääkasaan joka meillä oli siinä halkokuurin päässä navetan takana. Jäät peitettiin sahalta haetulla sahajauholla, jota piti olla paksusti päällä.

Kerran eräänä talvipäivänä menimme kouluun niin kuin ennenkin. Ennen koulun alkamista opettaja Salmi tuli ulos koulun rapuille ja ilmoitti koululaisille, ettei tänään ole koulua, saatte mennä kotiin, sota on alkanut. Siihen loppui meidän koulunkäyntimme Kuurmanpohjassa sillä kertaa ja kohta sen jälkeen alkoi evakkotaival.