MUISTIVÄLÄHDYKSIÄ LAPSUUDESTA



Irja Sarelius o.s. Laitinen


Varhaisin muistoni lienee veljeni Maunon syntymä l0.8.1928. Olin silloin kaksi ja puolivuotias ja muistan, kuinka isäni kantoi minut yöllä täkkiin käärittynä ukon mökkiin pihan toiselle laidalle. Siellä jatkoin makeita uniani, ja aamulla kerrottiin, että meille oli syntynyt poikavauva (ukko oli siis äidinisäni Juho Akkanen). Myöhemmin kerrottiin, että naapurissa, Piepposella, oli samana yönä syntynyt lapsi. Kätilörouva oli oikein juoksujalkaa saanut siirtyä paikasta toiseen. Tämä toinen lapsi oli Viljo Henttosen tytär Helka. Hänen äitinsä oli Piepposen tytär, joten siitä johtui tämä syntymäpaikka.

Vuosia ei liene kovin paljon ollut vielä silloinkaan , kun muistan istuneeni kukkivan omenapuun alla ja itkeneeni haikeasti. Tämä johtui siitä, että avoimesta ikkunasta kuului ukon viulunsoittoa, joka aina kuului sunnuntaipäivien ohjelmaan ja se oli mielestäni niin riipaisevan kaunista. Kovin pitkälle ei ukko kuitenkaan tässä harrastuksessaan edennyt, sillä muistan hänen jatkuvasti harjoitelleen samaa kappaletta, joka oli Schumannin Träumerei (Unelmointia). Meillä oli myös urkuharmoni, ja senkin soitossa ukko oli eräänlainen itseoppinut. Hän oli tilannut Saksasta sellaisen irtolevyn, jossa olivat harmonin koskettimia vastaavat koskettimet, mutta numeroituina. Kauppaan kuului myös paksu nuottikirja, jossa nuotit olivat vastaavasti numeroidut. Näiden avulla oli lapsenkin mukava yritellä soittotaidon alkeita.

Lienen ollut noin kuusivuotias, kun pääsin ukon mukana maidonvientiin. Olin sitä jo kauan toivonut. Ukolla oli Ford-merkkinen henkilöauto, josta hän oli poistanut takaistuimen ja rakentanut sinne puiset laverit. Näille ladottiin ne tinkimaitohinkit, jotka sitten Tainionkoskella jaettiin eri talouksiin. Lähtö oli aamulla hyvin aikaisin, ja muistan vain, miten Tainionkoskella ajettiin pitkin kapeita ja mutkaisia teitä, pysähdyttiin, hinkki jätettiin ja tyhjä hinkki otettiin. Jossain paikoin vaihdettiin kuulumisia talon emännän kanssa. Kun kierros oli tehty, tulimme Imatran keskustaan. Ukko osti pussillisen viinereitä ja pötkön leikkelemakkaraa. Istuimme rakenteilla olevan talon sokkelilla ,ja sain käteeni tuoreen viinerin. Sen päälle ukko veisti puukolla tukevan palan makkaraa. Söin näitä useita, ja tänäkään päivänä tämän aterian ihanuutta ei muistoissani ylitä hienoinkaan juhlaillallinen. Rakennuksesta, jonka sokkelilla istuimme, käytettiin sen valmistuttua nimitystä Maitola.

Meidän ukolla oli hyvin omintakeisia mielipiteitä asioista. Elin ei esimerkiksi voinut sietää ikkunaverhoja. Hänen mielestään ikkunat piti mitoittaa sellaisiksi, ettei niitä tarvinnut vaatteilla pimentää. Kun asuinrakennusta oli laajennettu niin, että ukollakin oli oma huone, ei ikkunoissa koskaan ollut verhoja. Terveydellisistä syistä ukko söi vain kuivaa leipää. Kun leivottiin , häntä varten leikeltiin tuoreesta leivästä siivuja, jotka kuivattiin. Hunajapurkki hänellä oli aina huoneessaan. Lastenlasten hyvinvointiin hän puuttui niin, ettei antanut meitä rokottaa, koska arveli sen aiheuttavaa vammoja. Siinä tuli kuitenkin pakko eteen. Olin keväällä 1937 läpäissyt oppikoulun pääsytutkinnon, mutta en voinut aloittaa koulua ilman rokotustodistusta. Siis vasta yksitoistavuotiaana tri Kaukinen rokotti minut ja samalla myös nuoremmat. Meille ei myöskään saanut ostaa makeisia. Jos jotakin tuliaisia tuotiin, niin hedelmiä. Ukon oma poika Antti Einari oli kuollut 16-vuotiaana sokeritautiin, ja siihen aikaan tämä sairaus yhdistettiin makean syömiseen.

En muista ukon koskaan sairastelleen, mutta kotoa lähtö talvisodan aikana mursi hänen terveytensä niin, että hän halvaantui härkävaunussa ollessamme matkalla länttä kohti. Aika paljon ukko toipui vielä tästä, mutta ei koskaan ennalleen. Hän kuoli 13.2.1942. Kuurmanpohja oli jo saatu takaisin sitä ennen, ja ukko olisi mielellään käynyt siellä, mutta hänen huonokuntoisuutensa ja olemattomien kulkuyhteyksien takia se ei onnistunut. Hautajaiset kuitenkin vietettiin kotona Kuurmanpohjassa ja ukko sai leposijansa Punamäellä vaimonsa ja poikansa vierellä. Antti Hanskin hautajaiset 1934 ovat jääneet lapsen mieleeni. Aamulla kokoonnuttiin surutaloon, ja arkku oli avoinna kauniisti havutetulla pihalla. Siitä lähdettiin kirkolle lähtövirren ja arkun sulkemisen jälkeen. Minulla vainajan kummityttönä oli oma pieni roolini - sain heittää hautaan oman pienen kukkakimppuni. Tähän kuolemaan liittyy läheisesti myös syntymä, sillä pari päivää aikaisemmin oli Salmin opettajaperheeseen syntynyt lapsi, Antti Hanskin tyttärentytär (Seija Stub-Johansen).

Olin kaksi kertaa häissä 30-luvun alkupuolella. Helvi Akkanen ja Väinö Vepsä vihittiin Akkasen pihalla. Tästä muistan vain tämän vihkimisseremonian ja pihan komeat hongat. Aune Hatakan ja Toimi Puhakan häistä taas muistan juhlavan kulkueen, joka tuli Hatakalta Puhakalle. Morsiusparin lisäksi mukana olivat kukkatytöt ja -pojat. Näitä oli monta paria, kaikilla pienet kukkakimput rintapielessä. Tämä kaikki tuntui hyvin romanttiselta, mutta myös arvokkaalta. Muistan hartaasti toivoneeni, että saisin joskus olla kukkatyttönä. jonkun häissä. Valitettavasti vain koko perinne oli jo hävinnyt, kun aloin olla sopivan ikäinen. Koko kaunis kyläkin meiltä vietiin, mutta kylä elää niin kauan kuin on tallella eläviä muistoja.

Vuoden l939 syksyllä jo yleisen hälytystilan aikana koulut lopettivat toimintansa joksikin aikaa ja minä pääsin kotiin Kuurmanpohjaan koulukortteeristani kirkolta. Olin liittynyt pikkulottiin kirkolla ollessani. Meitä ohjasi Riitta Hannikainen ja kokoonnuimme kunnanlääkäri Hannikaisen talossa. Tultuani kotiin minulle annettiin tehtäväksi opastaa Kuurmanpohjan väkeä suojautumaan kaasuhyökkäyksen varalta. Tätä varten sain paketin, jossa oli pala sideharsoa, toinen pala flanellia, pussillinen hiiltä, pala harmaata sukkanauhaa ja pari nappia. Minun tuli kiertää talosta taloon ja opastaa hiilillä täytettävän kangaspussin tekemisessä. Pussi piti kiinnitettämän suun ja nenän eteen niskapuolelle vedettävän sukkanauhan avulla. Otin tehtävän erittäin vakavasti ja tärkeänä levittelin tavarani joka talon tuvan pöydälle. En kuitenkaan voinut olla huomaamatta hymynkureita kuulijoitteni suupielissä. Onneksi ei kukaan sentään nauranut ääneen. Itse uskalsin nauraa tälle "väestönsuojelulle" vasta vuosikymmenien jälkeen.