MINUN KUURMANPOHJANI



Suoma Liisa Koivisto o.s. Räikkönen


Kun veljeni Lauri kehotti minuakin osallistumaan Kuurmanpohjan kyläkirjan kokoamiseen jonkinlaisella muistelmalla, en voinut kieltäytyä. Ovathan juureni syvällä Jääsken Kuurmanpohjan Lokkarilan Räikkösenmäen mullassa. Lukemattomista muistikuvista yritän kuvata mitä selvimmin muistan. Lapsuus ja varhaisnuoruus, jonka sain Kuurmanpohjassa elää vuosina 1927 - 1944, on ajatusteni kohteena.

Yritän rajata kertomustani muutamiin unohtumattomiin aamuihin, koska olen niin sanottu "aamuihminen", mikä taas johtunee siitä, että äitini synnytti minut kauniina heinäkuisena aamuna kesken aamulypsyn.

Ensimmäisiä merkittäviä aamumuistojani on kun isän kanssa sain lähteä Ensoon toripäiville. Olin ehkä 4 - 5-vuotias. Matka tehtiin tietysti hevosella ja herätys oli jo klo neljä. Matkaa oli noin kymmenen kilometriä ja perillä piti olla varhain aamulla kuten toreilla yleensä. Matkan varrella olevissa taloissa vielä nukuttiin ja karja nukkui laitumilla. Kesäaamu oli hiljainen, vain linnut aloittelivat aamulaulujaan, aurinko alkoi nousta ja kaste haihtua. Hetki oli sadunomainen. Emme isän kanssa paljon puhuneet, mutta tunnelma oli "tiivis".

Jännitystä matkaan toi Enson tehtaiden luona kapean sillan ylitys. Isän piti näyttää vartijalle kulkulupa ja hevonenkin pelkäsi koneiden ääntä ja vaahtoavia vesimassoja ja isän piti taluttaa sitä suitsista.

Toinen tärkeä aamumuisto on lehmien vieminen laitumelle kesäaamuina. Kotiin palattua oli odottamassa usein äidin keittämiä uusia perunoita, kotivoita ja ehkä lämmintä leipää ja kirnupiimääkin: lapsuuden nostalgisia herkkuja.

Lapsen elämässä 30-luvulla ei ollut ulkoisia "virikkeitä" kovin paljon ainakaan maaseudulla. Lasten mielikuvitus keksi kuitenkin hurjia seikkailuja ja hauskoja leikkejä. Materiaalia ja tilaa löytyi luonnosta. Sunnuntaiaamuina kokoonnuttiin pyhäkouluun, jossa oma äitikin toimi opettajana.

Vakava, jännittävä ja juhlallinen oli se aamu vuonna 1934 kun aloitin koulunkäynnin Kuurmanpohjan kansakoulussa. Meitä oli n. 20 oppilasta luokassa, joten toveripiiri laajeni huomattavasti.

Opettaja Elsa Salmi oli kaksi vuotta tärkein auktoriteetti ja ylemmillä luokilla Ida Savolainen. Vieläkin muistan heidän ilmeensä, kampauksensa, pukunsa ja ennen kaikkea opetuksensa. Mutkitteleva koulutie kaksine siltoineen oli lapsen silmin mielenkiintoinen. Talvella oikaisimme suksilla peltojen poikki.

Koulu oli Kuurmanpohjassakin kylän kulttuurikeskus. Olihan siellä pieni lainakirjastokin. Myös monia juhlia pidettiin koululla.

Kesälomamuistoihin kuuluu ensimmäinen Viipurin matka, jonka veljeni Laurin kanssa teimme isän opastuksella. Matka tehtiin junalla Jääsken asemalta! Asemalle varmaan pyöräilimme. Viipurissa kaikki oli suurta ja ihmeellistä. Lienen ollut silloin kahdeksanvuotias.

Toisenlainen kesä oli vuonna 1937, silloin kun mummoni, isän äiti, kuoli. Hän asui perheessämme, niin kuin siihen aikaan tapana oli. Kuolemaa ei eristetty sairaaloihin ja laitoksiin ja lapsikin näki elämän loppumisen hiljaa ja luonnollisesti.

Ilmassa alkoi olla outoja tuulia 30 -luvun lopulla. Pidettiin väestönsuojelukursseja ja tehtiin omatekoisia kaasunaamareita ym. Lapsenkin elämän ylle oli tullut näkymätön pelko. Pelko sai realistisen muodon 30.11.1939, kun talvisota alkoi. Aamu-uutiset olivat kaikkia lamauttavia. Koulutyö loppui.

Teille ilmaantuivat Karjalan kannakselta tulleet pakolaiset ja rintamalle päin kulkevat armeijan joukot. Alkoivat ilmahälytykset ja pommitukset. Enson tehtaat ja koko Vuoksenlaakso olivat vihollisen pommikoneiden kohteita.

Elämä jatkui kuitenkin, vaikka kysymys: "Kuinka meidän käy? oli aina mielessä. Talvi 39 -40 oli aika kylmä ja todella kylmä oli sekin helmikuun yö, jolloin evakuointimääräys oli tullut Kuurmanpohjankin asukkaille. Naiset, lapset ja vanhukset saivat lähteä pois lähestyvän sodan jaloista. Evakkojunan piti olla Jääsken asemalla puolenyön aikaan. Isä lähti äitiä ja meitä kolmea nuorinta hevosella asemalle viemään. Mukaan sai ottaa vain sen verran tavaroita, minkä kukin jaksoi kantaa. Vällyjen sisällä palelimme ja odottelimme junaa satojen kohtalotovereiden kanssa pimeällä asemalla. Tunnit kuluivat ja tuli ilmoitus, juna ei tule tänä yönä, koska jossain oli rata rikki. Siis takaisin kotiin.

Sama matka tehtiin seuraavana yönä ja silloinkin tuntien odotuksen jälkeen vasta tuli juna. Siihen meidät lastattiin niin sanottuihin härkävaunuihin. Noin 60 henkeä oli yhdessä vaunussa, jota lämmitti pieni kamiina. Kuolevat vanhukset ja vastasyntyneet vauvat ja kaikki siltä väliltä. Niin alkoi kuusi vuorokautta kestänyt, unohtumaton junamatka kohti Länsi-Suomea. Evakkojuna sai odottaa milloin missäkin jos oli tärkeämpiä kuljetuksia. Sen aamun muistan hyvin, kun karjavaunun ovet aukaistiin ja meille tarjottiin matkan ainoa lämmin ateria. Se oli kaurapuuroa ja asema oli Lievestuore. Lotat jakoivat puuroa suurista maitotonkista. Vuosikymmenien jälkeen olen joskus kulkenut Lievestuoreen ohi ja muistot tulevat väkevinä mieleen.

Valkenihan sekin aamu, kun juna pysähtyi Peipohjan asemalle ja ovet aukaistiin. Alkoi kuorma-autolla kuljetus Köyliöön. Pari viikkoa olimme joukkomajoituksessa pienessä kyläkoulussa Köyliön Kankaanpäässä, sitten paikkakunnan eri taloissa.

Maaliskuun kolmastoista päivä vuonna 1940 lopetti Suomen talvisodan ja antoi rauhan, joka teki Kuurmanpohjankin asukkaista ikuisia evakkoja. Pieni osa Kuurmanpohjaa tosin jäi Moskovan rauhassa Suomen puolelle, mutta kylän ydin menetettiin. Kuten kaikki tiedämme tilanne kesti vain runsaan vuoden.

Jatkosota alkoi 25.6.1941 ja evakot odottivat suurin toivein paluuta kotiseudulle. Kaikki tuntui toteutuvan toiveiden mukaan. Kylä ja pitäjä toisensa jälkeen vallattiin takaisin.

Perheemme oli aivan ensimmäisiä kotiinpalaajia syyskuun alkupuolella vuonna 1941. Kirpeänä syysaamuna seisoimme nyytteinemme Vuoksenniskan asemalla. Jokunen lehmäkin oli tuotu mukana ja patikointi kotiin alkoi iloisessa odotuksessa. Rakennuksemme olivat jokseenkin ehjiä, tosin suursiivouksen tarpeessa. Paljon oli kylämme muuttunut. Rakennuksia oli siirretty ja toisia purettu jne.

Kunnostamista riitti ja vähän piti pelätä miinojakin. Yllättäen saimme naapureiksemme 200 neuvostoliittolaista sotavankia ja heidän vartijansa. Muutaman kuukauden rinnakkaiselo sujui ongelmitta.

Vuoden 1942 aikana palailivat vanhat naapurit yksi toisensa jälkeen. Nuoret miehet taloista olivat "siellä jossakin" eikä sotaa voitu kokonaan unohtaa, joskin se oli siirtynyt kauemmas. Rintamalta tuli myös suruviestejä muistuttamaan, ettei vaara ollut kokonaan ohi.

Paljon saatiin Kuurmanpohjassa kunnostetuksi vuosina 1941 - 44. Olin tullut rippikouluikään ja kävin sitä kirkonkylän kansakoulussa, jossa myös konfirmaatiotilaisuus pidettiin toukokuussa vuonna 1943. Kirkkohan oli tuhoutunut jatkosodan aikana. Ehdin sitten vielä opiskella Sairalan Evankelisessa Kansanopistossa lukuvuoden 1943 - 44.

Vuoden 1944 kesä alkoi kauniina ja kylvöt Kuurmanpohjassakin tehtiin suurin toivein. Alku sadon kannalta oli lupaava. Kaikki muuttui, kun Karjalan kannaksella alkoi kesäkuun yhdeksäntenä päivänä suurhyökkäys. Kiireinen, uusi evakkomatka karjalaisille alkoi. Meidän kohtalomme päivä oli 20.6., jolloin oli pakko lähteä varhain aamuyöllä. Sodan äänet Ihantalan suunnalta kuuluivat silloin. Viipuri oli jo menetetty. Emme tosin sitä tienneet kun hevoskuorman perässä lehmien ja lampaiden kanssa tallustimme "jonnekin". Lampaat uupuivat ensimmäisinä jo ennen Imatraa ja jäivät tiensivuun.

Meitä oli nyt matkaamassa äiti, isä, pikkuveljeni Jaakko ja minä. Taimi-siskoni oli lottana ja Lauri-veljeni rintamalla. Marssistamme tuli pitkä, kun jouduimme kulkemaan Saimaan itäpuolta päämääränämme Ristiinan pitäjä. Ainoa lohtu oli, että Suomen suvi oli kauneimmillaan. Ristiinassa saimme makuusijan ison talon tuvan nurkassa. Myöhemmin syksyllä saimme asunnoksemme erään kesämökin, joka sitten oli kotimme yhden talvenkin.

Sain isäni kanssa vielä kerran palata Kuurmanpohjaan ja kotiin. Työkuntoisia evakoita kehotettiin korjaamaan satoa rintaman pysähdyttyä Ihantalan seudulle. Saimme sotilaiden avulla tehdä sadonkorjuutöitä heinä- elo- ja syyskuussa Räikkösenmäellä.

Kun sitten 4.9.1944 ilmoitettiin aselevosta ja Moskovan rauhan rajan palauttamisesta oli siinä sanomassa lopun tuntu. Tosin alue piti olla tyhjä 19.9.44 mennessä, joten kaksi viikkoa puitiin valmista viljaa niin paljon kuin voitiin. Armeijan autot kuljettivat ne Suomen puolelle rajaa.

Jäähyväiset kotikylälle, lapsuuskodille ja kauniille Kuurmanlaaksolle jätin syyskuun 18 - 19 päivien välisenä yönä, kun armeijan auto toi viimeisen viljakuorman ja isä hevoskuorman. Yö oli pimeä ja sumuinen ja niin oli mielikin. Seuraavana päivänä tulivat neuvostoliittolaiset.