TALO KESKELLÄ KYLÄÄ



Kalevi Lallo


Kotini sijaitsi keskellä kylää. Talomme luota erkani tie Lokkarilaan ja Kuurmanrannalle Jääsken kirkolle vievästä tiestä. Vanhempani Juho ja Olga, os. Suikki, ostivat talon sukulaisiltamme Suikkareilta ja muuttivat Kuurmanpohjaan vuonna 1917 Viipurin maalaiskunnan Terävälän kylästä. Veljeni Kalervo oli syntynyt Viipurin maalaiskunnassa ja oli muuton aikana muutaman kuukauden ikäinen.

Äitini oli Uuraasta. Käytyään Uudenkirkon kansanopiston ja jotain muutakin oppia saatuaan hän toimi Viipurin pitäjässä kiertokoulun opettajana. Avioliiton myötä oli Viipurinlahden saariston tytön totuttava maalaistalon töihin. Kävin lapsena usein Uuraassa. Oli jännittävää matkustaa laivassa ja nähdä suuria kauppalaivoja sekä muutakin merellistä elämää. Kun Kuurmanpohjassa puhuin innoissani pukseereista ja Oskareista, ei minua ymmärretty. Veljeni Tuovi kävi Uuraassa keskikoulun asuen siellä enoni luona.

Isäni muistetaan laulumiehenä. Viipurin maalaisseurakunnassa kanttori Huuskonen oli kehottanut häntä lähtemään Viipurin kirkkomusiikkiopistoon, mutta hän oli silloin niin "maassa kiinni, että lähteminen jäi. Viipurin pitäjässä hän oli laulanut kuoroissa ja oli oppinut urkuharmonilla jonkinlaisen säestystaidon. Muistelen hänen usein säestäneen lauluaan urkuharmonilla. Lapsuusmuistoihini kuuluu se, miten seurasimme hautajaissaattueiden kulkua kotini ohi. Yli 50 ajoneuvoakin saattoi olla menossa Jääsken kirkolle. Ensimmäisessä reessä tai kärrissä vainajaa kuljettaneen ajoneuvon edellä istui kaksi laulajaa, jotka talojen kohdalla lauloivat virttä. Isäni oli varsin usein toinen näistä laulajista.

Meillä kävi paljon vieraita. Oman kirjoituksen voisi tehdä 1930-luvun alkupuolen pulavuosina kierrelleistä kulkumiehistä. Monet kyläläisetkin poikkesivat ohikulkumatkoillaan tupaan. Ikävalkon vanha isäntä Lokkarilasta, olikohan hän etunimeltään Tuomas, söi raakaa sipulia vesissä silmin. Varmaan siitä sai terveyttä, sillä hänhän eli yli 90-vuotiaaksi. Kun koululaiset pakkasaamuina olivat tulossa kouluun liian aikaisin, he poikkesivat sisälle lämmittelemään. Patjaan Saara, omaa sukua Hatakka, kertoi, että hän pikku tyttönä oli meillä uunin päällä lämmittelemässä. Arvi Sarviharju hoiti jonkin aikaa vuokralla olleessa kamarissamme osuuskassan konttoria, jossa kyläläiset poikkesivat raha-asioissaan.

Kylän muista taloista veljelläni Kalervolla oli paljon muistoja. Meistä kolmesta veljeksestä hän oli ainoa, joka ehti käydä kiertokoulua. Kun hän Nenosen Teuvon kanssa särki koulumatkallaan Patjaan portin ja pojat joutuivat opettajan käskystä selvittämään tekoaan Patjaan isännän luona, Juho Patjas osoittautui poikia ymmärtäväksi mieheksi. Kuultuaan tovin poikia hän sanoi lempeästi: "Se, joka pahat tekonsa tunnustaa, sille tapahtuu laupeus."

Muistan monia kotieläimiämme. Eräs sika oli päivisin lähihaassa lehmien kanssa, mutta kun Enson tehtaan pilli huusi neljää, eläin saapui pihaan. Se oli näet oppinut yhdistämään tehtaan pillin äänen ruoan saantiin. Olin Kalervo-veljeni kanssa hakemassa Kuurman palstan ladosta heiniä. Mukaan lähti pihalla vapaana kävellyt pässi. Kun se kotimatkalla väsyi lumisella tiellä tarpomiseen, nostimme sen viereemme heinäkuorman päälle. Naapurissamme Junnan talossa asui Virolaisen perhe. Ida ja Adam Virolainen olivat kummejani. Kävimme Tuovin kanssa usein heillä kylässä. Kerran meitä oli kolme: mukanamme Markus-sedän lastentuntia kuuntelemassa oli meidän kesy kana.

Rinnepellot kotimme vieressä olivat muistorikkaita. Paitsi, että ne kasvoivat heinää ja viljaa ja olivat syksyisin laitumena, oli hienoa laskea talvella suksilla rinnettä alas. Laskiaisena työnsimme oikean reen ylös mäelle ja huristelimme sillä alas välillä komeasti kaatuillenkin.

Ylhäällä metsän reunassa kasvoi paljon tuomia. Sieltä keväisin, koulun päättymisen aikoihin, kävin hakemassa kukkivia oksia. Olivat ne kukkivat tuomenoksatkin jotain, toivat ainakin lohtua siihen harmiin, kun me keskellä kylää asuneet lapset emme löytäneet sinivuokkoja, joita kouluun äitienpäiväksi toivat jotkut kaukana asuneet lapset. Sieltä metsän reunasta tuomien juurelta äitini laittoi minut usein hakemaan multaa ruukkukukille.

Metsät olivat hyvin marjaisia. Kerran harmimme oli suuri, kun viipurilaiselta Matilda-tädiltämme kaatui täyteen poimimamme mustikkaämpäri kivikkoiselle polulle.

Kylätappeluja poikien välillä oli aiemmin ollut, mutta kun vartuin isommaksi ja olisin voinut astua riviin, tappeluja ei enää käyty. Nyt pelattiin pesäpalloa tai urheiltiin muuten.

Nyt uskaltaa jo kertoa eräästä kolttosestamme "rikoksen" jo vanhennuttua. Meitä oli useita poikia, kun istuimme kotini lähellä palokuurin viereen parkkeerattuun kantti kertaa kantti Fordiin. Hätösen Harri oli sillä kertaa kuljettajan paikalla, kun häneltä vahingossa meni vaihde vapaalle ja käsijarru pois päältä. Auto lähti liikkeelle ja hyvää kyytiä mentiin mäkeä alas Jääsken kirkolle päin joelle saakka. 0hjaus sujui Harrilta hienosti, eikä ihme, että hänestä tuli myöhemmin ammattiautoilija. Tapaus jäi silloin selvittämättömien asioitten joukkoon. Auto ei kuitenkaan mitenkään vahingoittunut.

Kotini paloi kesällä 1941 sotatoimien yhteydessä monien muiden kylän talojen tavoin. Vuonna 1943 valmistui uusi asuinrakennus runkoihinsa runsaasti kranaatinsirpaleita saaneista hirsistä, mutta siinä talossa asuminen jäi tunnetuista syistä hyvin lyhytaikaiseksi.

Nykyisin on usein asiaa Joutsenon vanhalle hautausmaalle. Siellä ovat vanhempieni ja veljeni haudat.