LAPSUUSKOTINI KOLME KOIVUA



Elvi Arminen o.s. Ikonen


Imatra - Viipuri -maantien varressa olevaan taloon oli onni syntyä. Oli ikään kuin tapahtumien tuntumassa. Olkoonkin, että tapahtumia ei juurikaan ollut. Maantiellä kulki siihen aikaan hevosmiehiä erilaisine rattaineen ja jalkamiehiä. Eniten väriä antoivat kauniisti pukeutuneet ja rohkeat mustalaiset, jotka suurin joukoin tupsahtivat hyvinkin useasti ja joita me lapset pelkäsimme.

Syntymäkotini tässä tienposkessa, jossa me kaikki kolme tyttöä: Ilmi, Elvi ja Helka synnyimme, oli harmaa ja siinä oli valkoiset ikkunanpielet niin kuin useimmissa taloissa kylässämme siihen aikaan. Navettarakennus oli myös harmaa, vaikka lapsenmuistini on sen melkein unohtanut. Sen sijaan kodin jokaisen maantielle katsovan kolmen ikkunan pielessä olevat, kesäisin kauniin vihreälehtiset koivut eivät ole unohtuneet. Ne ovat aina samanlaisina, elinvoimaisina ja sopivan mittaisina muistoissani. Olin vasta muutaman vuoden ikäinen, mutta ymmärsin antaa arvoa sille ihanuudelle, mikä keväisin tuplien poiston jälkeen tulvahti tupaan koivujen pienien lehtien myötä. Ikkunoista, joita ei koskaan talvella avattu, saattoi nyt riiputtaa päätä tuoksuja tunnustellen.

Muistoja jää pitkän elämän varrelta lukematon määrä, mutta kolmen koivun muisto on minulle mieleen jäävin ja rakkain varhaislapsuudestani. Myöhemmin elämä vilkastui maantiellä. Ilmestyi ensimmäinen autokin hienoine ihmisineen. Miten hyvälle tuoksuikaan siihen aikaan tuo nykyisin paljon parjattu bensiini ja pakokaasu. Kiireesti juostiin tuvasta tienposkeen sitä nuuhkimaan. Autojen vauhti ei päätä huimannut. Hyvin ehti vilkuttaa ja heittää vaikka kukkakimpun herrasväen syliin. Autoihmiset hymyilivät ystävällisesti maalaislapsille ja heiluttelivat hansikoituja käsiään. Auton jälkeensä jättämä pöly, asfaltti oli silloin tuntematon käsite, ei meitä pahoittanut, olihan se auton aiheuttama, ja sitä me niin kiihkeästi odotimme.

Muutama selkeä tapahtuma tästä kodista on jäänyt myös muistojen joukkoon. Siisteydestä pitävä isämme suoritti iltapesun meille kaikille kolmelle äidin ollessa navettahommissa. Pesuvadissa tuvassa pestiin kasvot ja kädet. Olihan sitä päivän mittaan yhtä ja toista likaa kertynyt leikeissä.

Ikävin muisto syntymäkodissani oli ehkä naapurissa pidetty kiertokoulu johon en itkuista huolimatta päässyt isonsiskon kanssa. Tai pääsin lopulta opeteltuani lukemaan joten kuten. Sanovat, että olin silloin kolmivuotias.

Sitten yhtäkkiä vanhempamme halusivat muuttaa muualle, kokonaan toiseen pitäjään. Muuttopäivä huhtikuun lopulla oli suloisen lämmin ja äidillä kieseissä oli kauniit sormikkaat kädessä.

Myöhemmin palasimme takaisin Kuurmanpohjaan, emme kuitenkaan samaan taloon, vaan isompaan, maalattuun. Tästä kodista jouduimme sodan tähden lähtemään silloin kun kaikki muutkin.

Ei minun tarvinnut kokonaan jättää koivujani. Taloon jäivät rakkaat isovanhempani Katri-mummo ja Matti-vaija. Meidän tilallemme tuli tätini perheineen. Vierailimme useasti sukulaisia ja koivuja tervehtimässä. Mummon pikkuvieraille säästämät makeat pullat olivat tosi hyviä, mutta hiukan naftaliinin makuisia, koska niitä säilytettiin piirongin laatikossa.

Viimeinen tapaaminen koivujen kanssa tapahtui kesällä 1997, jolloin piipahdimme nuoremman sisaren vastuulla hätäisesti rajavyöhykkeellä. Harmaa talo valkoisin ikkunapielin oli aikoja sitten purettu, sekä sen jälkeinen vaalea talo. Koivuistani oli joku jäljellä, mutta vuosikymmenien aikana ne olivat ihmeellisesti kasvaneet ja rumasti haaroneet. En tuntenut niitä enää. Melkein itketti. Minun muistojeni koivut ovat vihreitä ja elinvoimaisia sekä sopivan kokoisia ikkunan pieleen.