MUISTOJA



Laina Arponen o.s.Luukkonen


Olen syntynyt Jääsken Kuurmanpohjan Hiirenmyllyllä vuonna 1918. Silloinkin oli sota-aika, joten oli lähdettävä kotoa pois. Isä vei meidät pakoon, sillä rintama oli niin lähellä, että kuulat vinkuivat jo yli. Olen siis kolmen sodan evakko. Olimme ensin Jussilan tädin mökillä noin puolen kilometrin päässä. Kertoivat, että minutkin pantiin sängyn alle pärekopassa, kun pieni tupa oli niin täynnä ihmisiä. Sieltä isä vei meidät sotaa pakoon seppä Jussi Walleniukselle, missä olimme sitten seitsemän viikkoa. Walleniuksen Elina oli myös kummini ja heistä tuli aivan kuin sukulaiset meille.

Oman muistini aikana onkin sitten ollut kaksi pitempää evakkomatkaa. Talvisodan jaloista jouduin ensin Köyliöön ja sieltä Harjavaltaan, Kokemäelle ja aikanaan takaisin Jääskeen. Seuraava matka olikin sitten jo pitempi. Ensin jouduimme Mäntyharjulle ja sieltä Kokemäelle, josta Tuusulaan ja tänne Keravalle. Eiköhän tämä liene viimeinen paikka tällä maanpäällisellä matkalla.

Ensimmäinen muistoni on kaksi ja puolivuotiaana, kun meille rakennettiin uutta tuparakennusta. Isäni Abraham ja setä-Pietari veistivät tuvan hirsiä. Menin sinne ja otin ison kirveen. Kun nostin, niin sehän olikin painava pienelle tytölle. Kirves putosi isovarpaan päälle, joka meni aika pahasti halki. Siitä vieläkin kynsi aina muistuttaa. Sen muistan, että Pietari-setä kantoi minut heijaan eli kehtoon, kuten nykyään sanotaan. Olin siis nukkunut siinä, sillä siihen aikaan lapsia nukutettiin heijassa niin kauan kuin siihen mahtui. Se oli myös viimeinen muisto sedästä, sillä hän kuoli sitten jonkun ajan päästä. On kyllä ihmeellistä, että joku asia jää niin pienenä mieleen.

Seuraavaksi muistan, kun meillä oli vielä vanha tupa, mutta asuttiin jo uudessa. Vanhassa tuvassa pidettiin kiertokoulua, kun vuoro oli kai sillä kertaa meillä. Opettajana oli Maria Suutari ja hän vei minut joskus sinne kuuntelemaan. Hänellä oli iso arkku, missä olivat koulutarvikkeet eli rihvelikynät ja -taulut sekä liidut. Hän nosti minut sen arkun päälle kuuntelemaan. Siellä minä opin muun muassa laulun Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, hänt' ihana enkeli kotihin vie.

Meillä oli myös kylälukuset, kuten ne aina olivat vuorollaan kylän taloissa. Kylälukupiiri oli erilainen kuin koulupiiri. Koulua käytiin Kuurmanpohjassa, mutta kyläluku Penttilässä ja Hiirellä. Papit piti hakea edellisenä iltana yöksi, jotta he olisivat olleet valmiit heti seuraavana aamuna. Siinä sitä olikin sitten emännille puuhaa, kun tuli niin arvokkaita yövieraita. Oli rovasti Antti Lappalainen ja pastori Pulkkinen sekä myös kanttori Räikkönen. Koska meillä oli nyt uusi tupa ja kaksi kamaria, niin itse voitiin olla vielä vanhassa. Ihmisiä oli paljon ja kengän pilkkien jälkiä oli aivan joka nurkassa. Muistan, että minua harmitti, kun uusi maalattu lattia oli pilkin jälkiä täynnä. Silloin kenkien kannoissa ei ollut kumisia kantalappuja kuten nykyään. Kun minulta kyseltiin niistä tapahtumista, sanoin, että se pitkäpartapappi istui pöydän takana ja oli vihainen, jos ei muistanut edellisellä kerralla annettuja läksyjä. Läksyjä oli Raamatusta ja myös joku virsi piti opetella ulkoa.

Kyllä minäkin sitten jouduin papin kuulusteluun, kun olin pyrkimässä rippikouluun. Silloin piti osata katekismusta ja raamatunhistoriasta aika paljon. Sain arvosanaksi kiitettävän. Silloin käytiin rippikoulua kaksi viikkoa syksyllä ja kaksi keväällä. Talvella piti mennä vielä kylälukusille kuulusteltavaksi, että oliko oppi jäänyt päähän.

Koulunkäyntini alkoi kiertokoulusta, jota kävin yhtenä talvena kolmessa paikassa: Penttilässä Ahvosella, Räikkösenmäellä Ikävalkolla ja sitten vielä Kuurmanpohjan Lemmetynmäellä, mutta en muista talon nimeä. Opettajana oli Sihvon Alina. Koulu kesti muistaakseni kolme viikkoa kussakin paikassa. Olihan siinä pienellä tytöllä tarpomista, kun oli talvi ja pyrytti usein tiet tukkoisiksi. Opin kuitenkin lukemaan ja laskemaankin jonkin verran.

Kansakoulussa ei tarvinnut mennä alakouluun, jos osasi jo lukea. Siellä taisi silloin alakoulu ollakin vasta ensimmäistä vuotta. Ei ollut kouluruokailua, vaan jokaisella oli omat eväät kontissa. Pakkasella oli aina maitopullo jäähileessä, mutta piti vaan siihen tottua. Opettajina olivat Ida Savolainen ja Edvin Salmi. Savolainen asui vanhassa koulussa ja Salmi uuden koulun yläkerrassa, jossa oli myös Kuurmanpohjan postitoimisto. Saimme aina kotimatkallamme viedä Hiirenmyllyn talojen postin. Eihän silloin kannettu postia kotiin. Saimme myös viedä lähtevän postin.

Koulumatka oli aika pitkä eikä koulukyytejä ollut, mutta talvella saattoi joskus jonkun hevosmiehen reen kannoilla päästä. Talviaikana oli suorempia teitä kuin kesällä, jolloin piti kulkea aina Viipurin maantielle ja siitä Kuurmanpohjan kaupalle. Sieltä tie haarautui Imatralle ja Jääsken kirkolle. Talvella kuljimme siis suoria teitä ja pääsihän niitä juuri ja juuri syksyllä ja keväälläkin, mutta piti olla hyvät jalkineet eli hyvin tervatut saappaat. Ei sieltä pikkukengillä päässyt.

Koulutieni alkoi Rasilaisen saunan takaa. Olihan meitä Hiirenmyllyltäkin aina koululaisia: Kirssin Lempi, Halosen Irma ja myllärillä oli myös lapsia. Silloin oli myllärinä Laaksonen ja sieltä tulivat Valma ja Helka. Polku kulki noin kilometrin verran Suurenmäen viertä ja tuli Simo Penttisen talolle. Se oli myös isän siskon Anna-Maria-tädin koti. Siitä sitten lähtivät serkkuni Jenny ja Vappu mukaan. Jatkettiin matkaa Patjaalle ja sieltä alkoi jo parempi tiekin. Patjaalla oli silloin jo autokin. Niitä ei silloin montakaan ollut.

Sitten tultiin Räikkösenmäen tiehaaraan ja sieltä tulikin sitten jo isompi sakki: Puhakan Kerttu, Hatakan Saara, Ikävalkon Anna, Jokelan eli siis Puhakan Maire ja Annikki sekä vielä Sateelan ja Hämäläisen lapsia. Pojathan kulkivat vähän eri sakissa kuin tytöt. Ennen koulua kertyi aikamoinen joukko, silloin kun satuttiin samaan aikaan menemään. Nenosen talo oli mäen päällä, asuinrakennus tien vasemmalla ja navetta oikealla puolella. Siitä oli vielä vähän matkaa, kun tultiin kirkolle menevälle tielle. Risteyksessä oli Lallon talo ja vähän matkan päässä joki. Sillan jälkeen tie kääntyikin jo koululle. Paikat siis muistan, mutta en talojen nimiä, sillä noin seitsemän vuosikymmentä on kulunut siitä, kun siellä kuljin.

Koulussa oli aina kaksi järjestäjää viikon kerrallaan. Piti huolehtia, että taulu oli puhdas ja luokka muutenkin kunnossa. Välitunnilla piti aukaista ikkunat ja tuulettaa luokka. Siivooja kyllä kävi aamulla aikaisin ja lämmitti uunit. Oppilaat kantoivat puut valmiiksi.

Opettaja Salmi oli aika ankara ja piti kovan kurin. Kun pojilla oli aina jotain jekkua, niin tuli joskus vähän pienestäkin aika kova rangaistus. Salmi teetti pojilla puutöitä ja Savolainen tyttöjen käsitöitä. Minäkin kudoin pitkät villasukat. Osasin kyllä jo ennestään kutoa, mutta itse kehrätystä langasta olisi ollut parempi neuloa kuin siitä ohkaisesta ostoslangasta. Aina tahtoivat silmät putoilla, joten ei auttanut muu kuin purkaa ja taas jatkaa. Kyllä se joskus harmitti, mutta piti vain sitkeästi jatkaa. Valmistuivathan ne viimein, vaan eivät ne varmaan parhaat olleet. Sain kuitenkin käsitöistä seitsemän, ehkä vähän yläkanttiin, en tiedä.

Meillä oli joskus hiihtokilpailujakin voimistelutunneilla. Silloin piti tulla suksilla kouluun. Minulla oli sellaiset vanhoista isoista suksista lyhennetyt ja ohuemmiksi höylätyt. Siksi ne olivat päältä vaaleammat ja reunoilta tummat. Pojat aina nauroivat minun suksilleni ja sanoivat niitä läspäiksi. Lainalla on läspäät sukset! ne huusivat, ja kyllä se kiukutti. Paakin Elsa oli kova hiihtämään, ei hänelle moni pärjännyt. Hänellä oli hyvät sukset, mutta minä en olisi silloin hiihdossa pärjännyt, vaikka olisi ollut minkälaiset sukset, sillä olin hiihtänyt vasta varsin vähän. Orjatsalon Toini oli taas hyvä piirustuksessa. Opettaja Savolainen aina näytti ja kehui hänen töitään. En ole hänestä enkä monesta muustakaan koulukaverista sen jälkeen kuullut.

Opettaja Salmi johti Kuurmanpohjan laulukuoroa ja minäkin rupesin käymään siinä aika isossa kuorossa. Kävimme laulamassa rukoushuoneella ja hautajaisiin oli myös joskus pyydetty laulamaan. Kerran tehtiin retki Nuijamaan kirkolle, jossa myös laulettiin. Samalla reissulla käytiin Saimaan kanavalla. Kyllä se oli pieni nykyiseen verrattuna. Viimeksi muistan, kun Nenosella oli jonkun seuran pikkujoulujuhla. Silloin olin jo mennyt kihloihin, mutta kävin vielä jonkun kerran laulukuorossa.

Kuurmanpohjan koulupiiri jäi taakseni, kun siirryin Lottolan koulupiiriin mentyäni naimisiin kesäkuussa. Onhan sieltäkin tehty kirjoja. Olen lukenut myös Kemppilän ja Rouhialan kirjat. Niissä on paljon muistoja sieltä ja koko Jääskestä. On myös käyty sukuseuran kanssa kotiseudulla. Ei sinne ainakaan minun mieleni tee, on se niin surkeassa kunnossa.

Kun palasimme Jääskeen Kokemäeltä, menimme Kiviojalle, jonne rakensimme uuden kodin. Kun oli asuttu vajaa vuosi omassa talossa, oli taas lähdettävä matkaan eikä se ollut huvimatka. Se oli kaikkea muuta.