KUURMANPOHJAN URHEILUTOIMINNASTA JA URHEILIJOISTA



Kalevi Lallo


Kuurmanpohjan kyläosasto perustettiin 4.5.1924. Osaston alkuunpanijoista on mainittava Tuomas Rautio, Paavo Henttonen, Matti Turtia ja Eino Vederhorn. Talkoovoimilla alettiin heti kunnostaa Hallikkalan Vasikkahaassa olevalle aholle urheilukenttää, jota vuosi vuodelta paranneltiin. Suunniteltua suurisuuntaista kentän uudistamista ei ehditty toteuttaa ennen talvisotaa. Pesäpallo oli loppuvuosina osaston pääharrastuksena ja myös menestys osastojen välisissä otteluissa oli hyvä. Kuurmanpohjan osaston urheilijoista mainittakoon hiihtäjä Heino Hanski sekä juoksijat Arvo ja Väinö Kukkonen ja Viljo Virolainen. Veli Ikosen Jääsken kirjassa Kirijäin toimintaa käsittelevässä kappaleessa kerrotaan, että vuonna 1938 osaston puheenjohtajana oli Väinö Ikävalko ja sihteerinä ja rahastonhoitajana Oiva Ikävalko.

KESÄJUHLAT

Kuurmanpohjan kyläosaston järjestämät kesäjuhlat olivat varmaankin toimintavuoden huipputapaus. Yleisurheilukilpailuihin osallistui oman kylän poikien lisäksi myös muitten kylien urheilijoita, muiden muassa viime vuosina hyvin tunnetuksi tullut veteraanien monikertainen maailmanmestari, ikinuori Ahti Pajunen. Mikäli muistan oikein, kesäjuhlien yhteydessä oli aina pesäpallo-ottelu, jossa Kuurmanpohjan joukkue pelasi jonkin muun kylän joukkuetta vastaan. Kontuhan se taisi usein olla vastustajana.

Päättäjäistanssit pidettiin kentän vierellä sijainneella lavalla, joka oli suosittu tanssipaikka muulloinkin, pitkin kesää. Pitihän kyläosaston saada toimintaansa rahaa, ja tanssien järjestäminen sitä toi.

PESÄPALLO TULI SUOSITUKSI

Kuten Jääsken kirjassa mainitaan, pesäpalloilu tuli 1930-luvun loppuvuosina osaston pääharrastukseksi. Heino Hanski oli tämän lajin taitaja, ja hänen johdollaan kylän joukkue harjoitteli ja kävi monet kylien väliset ottelunsa pelaamassa. Kuorma-auton lavalla istuen joukkue teki monet pelimatkansa. Jopa Antrean Hannilassa saakka käytiin pelaamassa. Pelaajista muistan Hanskin Heinon lisäksi hänen veljensä Aarnen ja Unton. Pekka Kurki, Asko Kaplas, Harri Hätönen, Kalervo ja Tuovi Lallo, Veli Ikävalko ja Erkki Rautio olivat näitä joukkueeseen kuuluneita pelimiehiä.

Sotien jälkeen Jääsken Kirijät jatkoi Imatralla pesäpallotoimintaansa, ja joukkueen yhdeksästä pelaajasta neljä oli Kuurmanpohjasta: Heino, Unto ja Olli Hanski sekä Tuovi Lallo. Tuon joukkueen, jossa Kuurmanpohjan poikien panos oli huomattava, menestyslistalle voidaan kirjata Viipurin piirin mestaruudet vuosina 1945 ja 1946 sekä voitto Helsingissä Suomen Suurkisoissa pesäpallojoukkueiden sarjassa Helsingin halkijuoksussa. Vuonna 1947 Kirijät oli mukana karsimassa pääsystä mestaruussarjaan. Kauhajoen Karhuista ja Savonlinnan Pallokerhosta joukkue otti voitot, mutta Katajanokan Haukkoja vastaan tuli tappio ja tämä ottelu ratkaisi mestaruussarjaan nousijan.

PESÄPALLOILIJOISTA YKSI YLITSE MUIDEN

Tämä tapahtui vuonna 1939 Kuurmanpohjan kentällä. Heino Hanski, kylän joukkueen kapteeni ja pelaajien valmentaja, otti kokeeksi peliin mukaan yksitoistavuotiaan veljensä Ollin, joka ikäisekseen oli silloin vielä pienikokoinen. Kun Olli tuli lyöntivuoroon, vastustajan takakenttä nousi melkein polttolinjan tasalle. Ollipa tempaisi lyöntinsä kaikkien yli. pesät tyhjenivät ja Olli itse teki "kunnarin. Tuli neljä juoksua. Olli Hanskin tie pesäpalloilun huipulle perustui lahjakkuuteen, mutta myös ahkeraan ja määrätietoiseen harjoitteluun.

Heino-veljellä oli taitoa innostaa Ollia. Hän antoi Ollin lyödä ja otti itse kiinni. Jokaisesta läpilyönnistä hän lupasi 50 penniä. Olli teki tästä oman sovelluksensa: jokaiselle kylän pojalle, joka löi niin, että hän ei saanut kiinni ,hän maksoi 50 penniä. Keinoja harjoittelussa riitti. Olli heitteli palloa epätasaiseen riihen seinään, josta se pomppasi oikukkaasti. Siitä huolimatta Olli yritti saada pallon aina kiinni, ja hän kehittyi. Tällaisen harjoittelun tuloksena taisi hänelle tulla tavaksi ottaa pallo räpylän nopealla kauhaisulla.

Sota-aika oli nuorelle pojalle ankeaa aikaa. Veljet olivat sodassa, ja Ollin oli tehtävä kotona työtä armottoman kovasti. Miinat ja käsikranaatit ym. nuorta poikaa kiinnostivat, kuinkas muutenkaan, ja tätä tavaraa löytyi kylästä yllin kyllin vuoden 1941 taistelujen jäljiltä, mutta hyvä onni piti hänet hengissä.

Sodan jälkeen Olli jatkoi pesäpalloilua Imatralla. Hänelle oli ominaista ulkopelissä se, että hän lähti aina palloa vastaan, olipa lyönti miten kova tahansa, kauhaisi ja sai vuorenvarmasti pallon räpyläänsä. Oli aikaa riittävästi polttoheittoon. Veljensä Unton kanssa hän siirtyi Kirijöistä Tainionkosken Urheilijoihin, joka tuolloin pelasi mestaruussarjassa.

Teknillisessä koulussa Lappeenrannassa ollessaan Olli oli lähtemäisillään kesätyöhön Ouluun sekä samalla pelaamaan oululaiseen joukkueeseen, mutta suunnitelmat muuttuivat yllättäen. Hän tulikin Lahteen ja liittyi Lahden Maila-Veikkojen joukkueeseen. Tässä kovassa joukkueessa hän saavutti vuonna 1951 Suomen mestaruuden. Vuonna 1952 Lahti voitti jälleen mestaruuden, liekö ollut neljäs perättäinen, mutta tuona vuonna Olli pelasi Jääsken Kirijöissä.

Ollin aktiivivuosina ei ollut ammattipelaajia. Hän oli rakennusmestari ja oli viemässä useita Lahden suuria rakennuksia korkeuksiinsa. Vielä peliin mennessä saattoivat päässä pyöriä piirustukset, rakennustarvikkeet, tuntikirjat ja rakennusfirman työntekijät. Pelin alkuhetkellä piti kuitenkin saada työasiat pois mielestä ja keskittyä peliin.

Tämä ihmekauhoja ja pesäpallokenttien legenda, joksi häntä kutsutaan, pelasi vuosina 1948-61 neljätoista perättäistä Itä - Länsi -ottelua. Kukaan muu pelaaja ei liene tällaiseen saavutukseen yltänyt. Ollin palkintokaapissa on 700 erilaista palkintoa, kuten pokaaleja, lautasia ja lusikoita. Olli Hanski, kaikki pesäpallopelin osa-alueet hallinnut virtuoosi päätti aktiiviuransa 33-vuotiaana.

TENHO SALAKKA MENESTYI MARATONILLA

Ei ollut harvinaista, että 1950-luvulla Monnonmäen teillä liikkuessaan kohtasi vauhdikkaan nuorukaisen. Tämä poika oli silloin asettanut itselleen tavoitteita urheilijana. Harjoituslenkillään oli tuolloin vuonna 1934 syntynyt Tenho Salakka, Monnonmäen poika.

Kipinän urheiluun Tenho sai Imatran Yhteislyseossa ollessaan. Häntä kiinnostivat monet urheilulajit, muun muassa jalkapallo, mutta pian hän huomasi, että kestävyysjuoksu soveltui hänelle varsin hyvin, varsinkin kun hänellä olivat Monnonmäellä, kotinurkillaan käytettävissä rauhalliset, vaihtelevat harjoitusmaastot. Tenho edusti Jääsken Kirijöitä, kunnes vuonna 1959 muutti Imatralle, josta työpaikka löytyi Kaukopään tehtailta. Samalla hän liittyi Vuoksenniskan Urheilijoihin.

Aluksi Pentti Jyrkinen antoi Tenholle valmennuksellisia ohjeita ja sitten myöhemmin seuratoveri Hannu Posti, joka muistetaan Helsingin olympiakisoissa hyvin menestyneenä juoksijana.

Vuosina 1961-65 Tenho juoksi parhaat saavutuksensa. Suomen mestaruudet maratonilla hän saavutti vuosina 1962 ja 1965.Pohjoismaiden mestaruudet tulivat vuosina 1961 ja 1965. Kaukaisilla maratonradoilla tuli myös menestystä. Vuonna 1964 hän sijoittui kuuluisalla Bostonin maratonilla toiseksi, mutta Tenho pitää ehkä parhaimpana saavutuksenaan Japanissa vuonna 1962 Fukuokan maratonilla juoksemaansa kahdeksatta sijaansa. Siellä saavuttamallaan ajalla hän oli tuona vuonna kahdenneksitoista paras maailmassa ja nousi yleisurheilijoiden luokituksessa suurmestariluokkaan. Upeista saavutuksistaan Tenho ei liiemmin kersku. En ole päässyt kurkistelemaan hänen palkintokaappiinsa, mutta tiedän, että pokaaleissa löytyy.

KAKSI URHEILIJATOVERUSTA

He kävivät yhdessä Kuurmanpohjan koulua. Heillä oli yhden vuoden ikäero. He olivat Taito Hatakka ja tämän kirjoittaja Kalevi Lallo. Heitä yhdisti kiintymys urheiluun. Hyppy- ja heittopaikkoja keksittiin vaikka mistä, kesantopelloltakin.

Menimme mukaan Kirijäin poikaosaston kilpailuihin, samoin Ylä-Vuoksen poikien mestaruuskilpailuihin Enson ja Imatran kentille. Oli jotenkin juhlavaa saada eräänä vuonna Ylä-Vuoksen poikakisojen päätteeksi Ensossa palkinnot tohtori Martti Jukolan kädestä. Meidät valittiin Ylä-Vuoksen seurojen yhdistyneeseen poikajoukkueeseen ja olimme elokuussa 1939 Viipurissa ottelemassa Viipurin Urheilijoiden poikia vastaan.

Jos meillä urheilijoina oli joitakin tavoitteita, niin sota niitä ainakin sotki. Muistan kuitenkin jatkosodan vuodelta 1943 erään kilpailun. Viidennen Armeijakunnan mestaruuskilpailut pidettiin Aunuksen kannaksella Latvassa. Siellä otetusta valokuvasta näen, että olin päässyt korkeushypyssä palkintopallille yhdessä Euroopan ennätysmiehen Veikko Peräsalon kanssa. Peräsalo tietenkin voitti.

Sodan jälkeen teimme Taiton kanssa kilpailumatkoja Kymenlaaksoon asti. Ensin oli rajalta pyöräiltävä Imatralle, josta sitten matka, tavallisesti junalla, suuntautui jonnekin. Taitolla oli ohjelmassa kaksi lajia, keihäänheitto ja kolmiloikka, minulla tavallisesti korkeushyppy.

Opiskelupaikkakunnille meno sotki yhteisiä urheiluympyröitämme, mutta harrastuksenamme urheilu kyllä pysyi. Olin mukana jokaisena opiskeluvuotenani Suomen opettajainvalmistuslaitosten kilpailuissa yleisurheilussa ja telinevoimistelussakin. Menestystäkin tuli.

Mikkelistä tuli surusanoma. Taito, oltuaan upeiden opiskeluvuosiensa jälkeen jo Mikkelin Kauppaoppilaitoksen rehtorina, menehtyi sairaskohtaukseen. Se oli omaisille suuren surun hetki. Muistelen kaipauksella lapsuuden ja nuoruuden aikaista urheilutoveriani.

ERÄÄN URHEILIJAN KOHTALO Vuonna 1939 valmistui eräältä luokalta Sortavalan seminaarista 30 miestä kansakoulunopettajiksi. Monet heistä olivat hyviä urheilijoita, kuuluisin ehkä Berliinin olympiakisoihin v.1936 osallistunut Toivo Ahjopalo, joka tuona vuonna juoksi 100 metriä aikaan 1O.7. Yksi tuolloin valmistuneista oli kuurmanpohjalainen Eero Vederhorn. Uinti oli hänen mieluisin urheilulajinsa. Muistan hänet näistä harrastuksistaan. Kiintymys uintiin ja vielä kilpailumielessä oli erikoista kylässä, joka oli niin vähävetinen.

Näistä 30 miehestä kolmetoista antoi henkensä sodissa isänmaan puolesta ja Eero oli yksi heistä. Hän palveli jatkosodassa JR 8:ssa, Tuntemattoman sotilaan rykmentissä ja oli palaamassa Lapin sodasta siviiliin ja ensimmäiseen opettajanpaikkaansa, kun Tornionjoen varren tieltä vielä löytyi miina, joka räjähti auton alla. Eeron matka muuttui toisenlaiseksi.

KYLÄOSASTON TOIMINTA SODAN JÄLKEEN

Kun osa kuurmanpohjalaisista jäi asumaan Moskovan rauhan rajan pintaan, virisi ajatus, että kyläosaston pitäisi jatkaa toimintaansa yhdessä Salo-Issakan puolen asukkaiden kanssa.

Pantiin toimeksi. Salo-Issakassa asuva maanviljelijä Arvo Rapanen järjesti kokouksen, joka pidettiin hänen kodissaan tammikuussa 1946. Kun ainakin kaksi Kuurmanpohjan kyläosaston urheilijaa oli liittynyt Imatran Jyskeeseen, tarkoitus oli käynnistää toiminta Imatran Jyskeen alaisena. Jääsken Kirijät oli kuitenkin edelleen hengissä toimipaikkanaan Imatra, ja niin sitten kokouksen päätökseksi tulikin, että Kuurmanpohjan kyläosaston toimintaa jatketaan kuulumalla edelleenkin Jääsken Kirijöihin.

Puheenjohtajaksi valittu Arvo Rapanen kävi neuvotteluja Salo-Issakan entisen tiilitehtaan maapaikasta. Huhtikuussa 1946 hän lähti yhdessä Kalervo Lallon kanssa Tikkurilaan tapaamaan omistajaa. Kaupat tehtiinkin noin kolmen hehtaarin maa-alueesta. Laina saatiin, kun Arvo Rapanen pani tilansa lainan pantiksi.

Kuukautta myöhemmin äitienpäivänä toukokuussa 1946 Ylä-Vuoksessa oli ilmoitus, että myynnissä oli entinen puolustusvoimien parakki. Joku yksityishenkilö oli sen ostanut Ruokolahdelta Salpalinjalta, mutta ilmoitti nyt kuitenkin sen olevan myynnissä. Arvo Rapanen ja Kalervo Lallo nousivat taksiin, ajoivat Imatralle myyjän luo ja ehtivät tehdä kaupat juuri ennen kuin toinen ostaja olisi tullut väliin. Lainan saamisessa ei ollut vaikeuksia, kun käännyttiin Imatralla Jääsken Osuuskassan johtajan Antti Komin puoleen.

Nyt piti saada Ruokolahdelta ostettu rakennus omalle tontille. Rakennuksen kuljettamisen Ruokolahdelta ja pystyttämisen Salo-Issakkaan lupautuivat Väinö Valtonen ja Antti Rapanen suorittamaan. Tämän työn maksamiseen kyläosasto ei käyttänyt ollenkaan rahaa. vaan noin kolmen hehtaarin tontista annettiin työn suorittaneille palkkioksi maata.

Talvella 1946 - 47 talo oli valmis ja toiminta alkoi suurella innolla. Iltamia, tansseja, juhlia, perhetapahtumia ja jopa teatteriesityksiäkin talossa järjestettiin, mutta tärkeintä oli urheilutoiminta. Pojat, tytöt, miehet ja naiset harjoittelivat talven aikana voimisteluohjelmia Suomen Suurkisoja varten. Arvo Rapanen muistaa, että kesällä 1947 kyläosastosta lähti yli 100 voimistelijaa Helsingissä pidettyihin Suomen Suurkisoihin. Se oli aikamoinen suoritus ja osoitti, että rajakylät tarvitsivat toimintaansa jatkanutta Kuurmanpohjan kyläosastoa.

Talkoita pidettiin, urheilukenttä saatiin jonkinlaiseen kuntoon ja kilpailuja järjestettiin. Jyskeeseen siirtyneet urheilijatkin palasivat takaisin Kirijöihin. Tanssilava saatiin talon viereen, ja näin tansseja voitiin järjestää sekä kesällä että talvella, rahaa kun tarvittiin.

Kuurmanpohjan kyläosasto sai korvausta rajan taakse jääneestä omaisuudesta: maa-alueesta ja tanssilavasta. Korvauksen arvo oli juuri sen suuruinen, että sillä saatiin rakennetuksi talon viereen sauna.

Kyläosasto palveli toiminnallaan rajan asukkaita juuri niinä vuosina, kun tarve oli suurimmillaan, sodanjälkeisinä vuosina, jolloin sodasta palanneet miehetkin olivat vielä nuoria ja tunsivat suurta tarvetta rauhanomaisiin harrastuksiin korsuista ja taisteluasemista päästyään. Sitten tulivat autot ja ihmiset rupesivat enemmän liikkumaan. Toimintaan tuli laskukausi, niin kuin kävi melkein kaikissa maalaiskylissä.

Nyt tuota sodan jälkeen perustettua urheilukeskusta ei enää ole, mutta kyllä Kuurmanpohjassa urheilutoimintaa on tämänkin jälkeen ollut. Jääsken Kirijät on järjestänyt toimintaa tyhjilleen jääneessä rajavartioston talossa, on saatu valaistu hiihtolatu ja naiset ovat käyneet koululla voimistelemassa. Kuurmanpohjan vartiossa palveli aikoinaan huomattavan hyviä urheilumiehiä, joista minulla ei ole kuitenkaan tietoja.

Vielä eräs oikein hyvä asia: Jääsken Kirijät jatkaa edelleenkin toimintaansa. Puheenjohtajana seuraa on monet vuodet vetänyt Toivo Kaplas Kuurmanpohjasta. Toivo on kilpailija itsekin. Hän on voittanut kynnössä Suomen mestaruuden ja ollut mukana kaukana maailmalla näissä kyntökilpailuissa. Toivottavasti Jääsken Kirijät ei nukahda "Prinsessa Ruususen" uneen, niin kuin monille evakkoseuroille on käynyt, vaan jaksaa jatkaa toimintaansa.