ELOKUVAREISSU ENSOON



Eila Akkanen o.s. Rautio


Elettii sota-ajan vuotta 1943 jokseekii normaaliin tappaa. Miehet olliit rintamall ja kotjoukot tekkiit töitä talkooporukal talost toisee. Sitte kuultii, et elokuvat ol iha laillisii ja ajateltii, et täytyyhä ihmisil olla jotakii rentouttavaa tässä sova kauhuje keskel.

Ensoss ol elokuvateatteris menneillää filmi Kultainen kaupunki, joka ol muistaaksei saksalaine elokuva. Ajankohta ol hyvi talvinen kun päätettii kylän tyttölöi kans lähtee sitä kassomaa.

Ne kyytpelit olliit sillo oman kintun varas, kesäl polkupyörä ja talvel potkukelkka. Ark-iltahan se ol ja hyvissä ajoin lähettii.

Aika urhojaha myö oltii näin jälkeeki päin ajatelle kun Soihen niityn ja Rouhialan kautta täysin metsätietä vaellettii siinä kuus tai seissemän kilometrii. Kelkkajono ol kohtalaine, kun mukana olliit Haikara Elsa, Hirsmäe Kaarin, Akkase Suoma, Sepän Taimi ja Nikkari Eila, saatto olla muitakii, joit en ennää muista.

Elokuvahan ol tos erikoine ja sitä muisteltii kauva jälkeenki päin ja elettiin sen lumoiss. Pois lähtiessä huomattii myöhäisempää näytöksee olevan menos oma kylä poikii, joist muistan ainakii sotahommist lomal ollee Niilo-veljei. Pojat kai ajattelliit, ettei hyö jää tyttöi huonommiks.

Kotmatka taittui ihan huomaamatta elokuvaa muistelles, kunnes oltii jo kilometrin tai kahe päässä kottoo. Sillo Murron ojan kohal vasemmal puolel tietä leimaht yhtäkkii tul niin kuin nuotion lieskat kohos oikei ylöspäin ja myö jokkaine se nähtii. Pittää vieläkii vannoo et voi hyvä Luoja mite myö pelättii ja sitä vauhtii mitä myö mäntii. Mieles tako vaa ajatus et ne on varmast niit desanttii, mitä venäläiset lentokonneest puottaat. Jokkuu vain sen verra sai ääntää kuuluvii, et sano toisel, et kato sie taakseis, mut ei kukkaa uskaltant vilkasta, juostii vaa kelka peräst minkä päästii.

Mie pääsin pihhaa ja ovest kuistil, nii viel ol tunne, et jokkuu tulloo peräst. Arvo veljei vaimo Anna kans myös maattii samas kammaris, ni hää senko kysy miult, et mikä siul on, ko mie oikei siin läähätin, ja saiha mie viimosel sit haastettuu, mitä myö nähtii. Jo siin ol sit kuulemas äit sekä isä. Sillo sota-aikan ol joka kyläs sellaset IS-miehet. Ne olliit Laitise Jussi ja Nikkari Tuomas. Hyö läksiit jo sillo illal kassomaa, et onks siel mitä erinäistä, muttei nähneet mittää ja arveliit, et siel ol päiväsaikaa jokkuu pitänt tulta. Mut mite se just sillo ois syttynt, ko myös siin kohal oltii. Kauva siint haastettii ja arvoitukseks jäi. Meil elokuvis käymine jäi siihe ainuvaa kertaa, oltii onnellissii, ko päästii kottii ja selvittii hengis. Mut muistis se on säilynt tähä päivää saakka varmast meil jokkaisel.