EVAKKOON KOLMANNEN KERRAN



Helka Lallo o.s. Ikonen		  


Kesäkuun yhdeksännen päivän aamuna vuonna 1944 työpaikkani vahtimestari kertoi, että Kannaksen rintamalla oli ilmeisesti alkanut tapahtua. Ajattelin, ettei kaikkia huhuja pidä uskoa, onhan rintamilla ollut pitkään rauhallista.

Pian oli kuitenkin uskottava. Nopeasti häipyivät sotilaat Viipurin katukuvasta, ja rintaman äänet kuuluivat päivä päivältä lähempää. Kohta olivat metsähallituksen valtavat Leipäsuon puutavaravarastot tulessa. Sen näki jo selvästi. Lisää tulipaloja Viipurissa. Viholliskoneet tekivät pahaa jälkeä. Asukkaat alkoivat lähteä kaupungista. Ei syntynyt hätäistä hämminkiä, vaan ihmiset poistuivat asiallisesti. Evakkoon oli lähdetty ennenkin!

Eräänä yönä pääsin pistäytymään kotiini Kuurmanpohjaan. Siellä näytti kesäisen rauhalliselta ja kauniilta. Tiesin, että joutuisin lähtemään seuraavana aamuna työpaikkani evakkopaikkaan Pieksämäen metsäkoululle. Vakuutin kotiväelle, että olenpa miten etäällä tahansa, evakuoimaan tulen jos lähteä pitää.

LÄHTÖ VIIPURISTA

Istuin kuorma-auton ohjaamossa ja pommikoneet olivat päällä. Kiirehdin kuljettajaa ajamaan nopeammin, jotta pääsisimme pois Linnansillalta. Olimme siinä suojattomana maalitauluna. Pääsimme onnellisesti aamuyöllä evakkopaikkaan. Kohta tuli kuitenkin tieto sinne evakuoitavista Vuoksenlaakson alueista. Silloin tiesin kotikyläni kohtalon. Minun oli mahdollisimman nopeasti koetettava päästä takaisin sinne, mistä olin edellisaamuna lähtenyt.

TAKAISIN KUURMANPOHJAAN

Istuin jälleen kuorma-auton ohjaamossa, mutta nyt suuntana oli rakas Karjala ja koti. Itkeä tuhersin ja kerroin tuntemattomalle kuljettajalle huoleni. Miten mahtoi vanhempi karjalaisväki kestää? Ajattelin lähinnä omia vanhempiani. Matka tuntui mielettömän pitkältä. Tunnit kuluivat ja mieltäni kalvoi piinaava levottomuus. Jos he olivat jo joutuneet lähtemään? Miten he olivat selvinneet?

Viimeinkin kotipihalla! Piha oli täynnä jääskeläisten evakkojen kuormia ja eläimiä. Ryntäsin sisälle ja kesäyön hämärässä näin, että lattia oli täynnä nukkuvia ihmisiä. Tapailin sähkökatkaisinta tutulta paikalta ja kuulin samassa lattialta: "Älkää laittako valoa, täällä nukkuu myös lapsia." Kysyin naiselta, oliko paikalla vielä talonväkeä. "On tuolla kamarissa", hän vastasi, ja lävitseni tulvahti valtava onnentunne. Ehdin sittenkin ajoissa! Iloni oli ennen kokemattoman voimakas.

LÄHTÖ KODISTA

Äiti kulki pihalta maantielle käsissään jotain tärkeää ja itki. Hänellä oli yllään kukallinen sinipohjainen kesäleninki. Hevoskuormat siirtyivät maantielle, ja hän nousi yhden kuorman päälle. Lehmät ja lampaat ajajineen liittyivät kulkueeseen. Siihen meni myös Elvi-sisareni pyörineen, tarakalla hänen kolmivuotias tyttärensä Marja-Liisa. Illalla lapsi kysyi: "Missä sitten nukutaan, kun joudutaan maantielle?"

Näin alkoi masentava, päämäärätön matkamme. Minä olin mukana pyörineni. Hilja, toinen karjanajajistamme, talutti emälammasta. Se huusi koko ajan kaula suorana lapsiaan, jotka kulkivat eri tahdissa. Kaiken surkeuden keskellä arvailin vähän huvittuneena, että kumpi mahtoi taittua ensin, lampaan kaula vai taluttajan naru.

Takaa tuli armeijan hevoskolonna kiireettömästi, oltiinhan jo rajan Suomen puoleisella alueella. Elvi lapsineen ja pyörineen autettiin yhteen hevoskärriin ja emälammas karitsoineen toiseen, ja niin matkanteko helpottui. Pienikin apu tuntui suurenmoiselta.

Matka rankoissa juhannussateissa jatkui suhteellisen vaivattomasti, koska teillä oli tilaa muiden evakoiden jo mentyä. Mutta sitten hävisi karja ajajineen. Vuorokauden ajan luulimme menettäneemme eläimetkin kaiken muun lisäksi. Suuri oli ilomme, kun ne löytyivät. Karja oli ohjattu eri teitä muun kuljetuksen jaloista.

Evakkoreissumme päättyi Suomenniemen pappilaan rovasti ja rouva Valanteen kotiin. Olosuhteisiin katsoen se oli ollut onnekas. Tapasimme vain ystävällisiä ihmisiä ja saimme jopa vuokratuksi kuorma-auton osaksi matkaa.

Näillä matkoilla tarvittiin suunnaton määrä uskoa ja toivoa. Oli luotettava siihen, että uusi päivä muuttaa kaiken paremmaksi.