PERÄKYLÄ MARI JA MATI EVAKKOREISSU



Juho Henttonen


Työ ette oo vissii kuulleetkaa mite Peräkylä Mari ja Mati käi ko hyö läksiit talvisova aikan evakkoretkel. Jospa mie tään nyt kerro enneko koko asia unohtuu.

Se ol näät silviistii, jot Matti ja Mar assuit siel Peräkylän perukoil, viljeliit maatase ja kaitsiit karjaase. Sinne hyö olliit yhes aikoinaa rakentanneet talo ja raivanneet lissää viljelyksii ja siel hyö sit eleliit kahe keske ko karhut pesässää, sil Luoja ei olt suont hei perillissiikää elämä iloks. Siel kot konnullaa hyö oisiit varmast eläneet elämääse loppuu ast, ellei ois tult sota sotkemaa höijä, niinku muijekii karjalaisii elämä mennoo.

Ja nii sii vaa siit käi, jot yhten talvisova aikasen päivän ol tuotu sinne Peräkylä perukoillekii tieto, et nyt pittaä kaikkii lähtii evakkoo. Eihä Matti ja Mar ois millää raaskineet kotoaase mihinkää lähtii, mut ku vihollise lentokonneet huristelliit jo joka päivä kotkylä yläpuolel ja tykkii jylinä alko kuuluu ain yhä lähempää, ni eihä siin sit muukaa auttant ku kaapasta kainaloo eväspussit ja lähtii tallustelemmaa lähimmäl rautatieasemal. Se höijä ainoa hevonekkii ol otettu armeija käyttöö, jote ei kyyvistkää olt mittää appuu. Sinne läävää jäi ammumaa viis lehmää ja kaks vasikkaa, sinne jäi lampaat määkimää ja kanat kaakattammaa, kukkokii kiekas par kertaa niiko hyvästii sannooksee, ko hyö olliit just pihaveräjäl mänös. Sillo Marilt pääsiit itkut ja Mattikii, miehine mies, otti rukkase käestää ja pyyhkäs silmäkulmajaa.

Haikija mielel hyö nyt tallasiit lumista tietä etteepäi. Maril ol huol elukoist. Hää kyl ol lähteissää pant rutkas heinii ja vettä ettee siin toivos, jot ne sielt vie pelastettais. Näi taivaltai hyö viimesel saapuit lähimmä rautatieasemal. Siel olkii just parastaikaa lähös pitkä evakkojuna ja sen yhtee täytee sullottuu härkävaunuu hyökii siit tuppautuit.

Juna läks pyyhältämmää länttä koht. Täs hyö nyt olliit mänös suuree maailmaa, kohti tuntemattomii kohtaloit. Matti oI kyl ennekii reisunt. Hää ol ajant rahtii ja näht maailmaa. Monta kertaa hää ol käynt Viipuriskii. Mut Mar ei olt käynt kotpitäjä kirkokyllää kauempan ja sielkii vaa sillo, ko hyö Mati kans käivät vihil. Sekä sen jälkee kerra vuuves ripkirkos. Siel kotkyläs ol eletty ja hyvä siel ol ollakkii, sen takkee tuntui nyt nii haikijalt jättää kot ja lähtii outoihe ololoi.

Niis aatoksis hyö sit viimosel saapuit Kouvola risteysasemal. Siel ratapihal ol monta evakkojunnaa ja enneko hyö pääsiit matkaa jatkammaa, tul ilmahälytys. Samaikasest alkoitkii viholliskonneet puottaa pommejaa ja kaikil tul kiire etsimää suojaa ulkont ratavarrest. Siel ratavarres nyt kyyhöttiit Matti ja Markii ja siit mite ollakkaa hyö lieneet siin kiirees ja hätäpäissää joutuneet toisistaa erillee. Ko siit pommitukse jälkee junat taas läksiit liikkeele, ni erehtyit Matti ja Mar nousemaa er vaunuihi ja kaikeks pahaks onneks viel er junnii. Mati juna läks jyskyttämmää Kuopioo päi ja vei hänet Suonejoe seutuvil. Ko taas Mari juna sätkyttel Satakuntaa koht ja kiikutti hänet Kihniä perukoil. Kyl siin matkavarrel molemmat kyseliit ja kasseliit, tutkiit ja tiijustelliit, mut ei vaa saaneet toisistaa mittää tietoo.

Ko Matti pääs sijoituspaikallee, ni hää pan oikei ratijoonkii uutise, jossa tiivustel rakkaa Marriise olinpaikkaa. Mut ku siin torpas, joho Mar oI sijoitettu, ei olt ies ratijoo, ni ei sekkää tuont toivottuu tulosta. Ja yrittihä Markii kaiki tavo ottaa Matist selvää, mut mite hyö lie evakkopaperit männeetkii nii sekasii, jot hyö ei saaneet toisistaa mittää tietoo. Näi olle höil oI kakskertane suru, hyö surriit menetettyy kotiaa, sekä kaonnutta aviopuolisoaa Vähitelle hyö tulliit siihe uskoo, et se toine puolisko ol vissii kuolt siin Kouvola pommitukses.

Matti sai viimosel maata sielt evakkopaikaltaa ja rupes viljelemmää jällee maatillaa. Vaikijalt se tuntu ku pit isseksee lypsää lehmätkii ja varsikii iltaselt ko pit käyvä yksiksee sänkyy makkaamaa, ko ei olt ennää Marriikaa selkää lämmittämäs.

ViimoseI tähä yksinäisyytee kyllästyneenä Matti pan Karjala lehtee ilmoituksen, et yksinäisyytee kyllästynt evakkomies essii issellee ja kahel lehmällee hoitajaa. Allekirjoitukseks hää keksi väärä nime, ettei ois iha höperöks luulleet häntä vanhaa miestä kaike sen lisäks mitä evakoist ylleesä arveltii. Ja mite ollakkaa pit just tuon lehe joutuu hieroja Kaisan välityksel Mari kässii. No ko hääkii ol yksinäine ihmine, ni hää päätti siit vastata tähä ilmoituksee. Eikä Markaa viissint panna ommaa nimiää kirjeesee, se tuntu nii ilkijält tällane kosimine, muka tos tarkotuksel. Mut tosha siint asiast tulkii, sil ko kirjeet olliit par kertaa kulkeneet Savo ja Satakunna vällii, läht Mar aijaa huristammaa koht sitä rautatieasemaa, jos häne uus ylkääse hänt ootti päiväkakkara vasemmas rintapieles, se näät ol sovittu molemmipuoliseks tuntomerkiks.

Aikanaa se juna saapu siit sinne maäräasemal, vaik Marist tuntu niiku se ois olt viiko myöhäs. Jo siint juna ikkunast hää kerkes huomata siel asemal seisova miehe sovittu merkki rintapieles ja se vaikutti hänest jollai taval kauvempaaki kassoi tutu näköselt. Mut ko Mar siit astu vaunust alas ja näk iessääse kuolleeks luullu ikioma Mattiise, kiljas hää niiko hännäll tallattu kissa ja kapsaht suoraa Mattiise kaulaa.

Ja kun hyö siint ens hämmästyksest selvittyää läksiit kieskärris rinnakkai ajamaa sitä uutta evakkokotii kohti lintui iloisest laulais ja käenkii kauvempaa kukahelles, tuntu höijä kummakii syvämes samallaine tunne, mikä valtas höijä mieleesä sillo ko hyö ensimmäist kertaa aijoit yhes kotpitäjä kirkol. SilIo ko Mari pääs oI valkone huntu ja Mati rintapieles päiväkakkara asemast silkkinauha somistama myrtioksa.